"Mutta minä en voi käsittää, mitä iloa sinulle siitä voi olla, Joe", sanoi hän lempeästi, mutta äänenpaino, jolla hän nuo sanat lausui, ilmaisi äskeistä epämieluisaa keskustelua.
Silmänräpäyksen ajan nuorukaisen poikamaisia kasvoja pimensi varjo, joka samassa vaihtui helläksi hohteeksi. Hän oli vasta poika, samoinkuin toinen oli vain tyttö — kaksi nuorta olentoa elämän kynnyksellä, vuokraamassa huoneustoa ja ostamassa mattoja yhdessä.
"Kannattaako siitä nyt huolehtia?" kysyi hän. "Sehän on viimeinen kerta, aivan viimeinen."
Hän katsoi nuoreen naiseen hymyillen, mutta tämä huomasi hänen huulillaan kieltäymyksen tajuttoman kuiskauksen tapaisen huokauksen, ja tuntien vaistomaisesti tuon naiselle ominaisen halun omistaa yksin puolisonsa hän pelkäsi tuota asiata, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka niin voimakkaasti oli vallannut miehen elämän.
"Tiedäthän, että ottelu O'Neilin kanssa tuotti viimeisen osan äidin talon velasta", jatkoi Joe. "Mutta se on ollutta ja mennyttä. Nytkin saan tästä viimeisestä ottelusta Pontan kanssa sata dollaria selvää rahaa — pyöreän sataisen; siinähän on vähän niinkuin pesänmunaa meidän mökkiin."
Mutta raha ei taivuttanut naisen mieltä. "Sinä varmaankin pidät siitä, tuosta — tuosta 'urheilusta', niinkuin sinä sanot sitä. Minkätähden?"
Joe ei löytänyt sopivia sanoja. Hän ilmaisi ajatuksensa käsillään, ikäänkuin hän olisi ollut toimessa, ja ruumiillaan ja lihastensa liikkeillä, ikäänkuin hän olisi ollut kilpailussa, mutta sanoin hän ei voinut kuvailla ottelun viehätystä. Hän koetti kuitenkin, vaikka aluksi katkonaisesti ilmaista mitä hän, sitä itselleen selvittelemättä, tunsi kilpailun hurmiotilassa.
"Se vain on varmaa, Genevieve, että hyvältä tuntuu, kun on saanut miehen semmoiseen asemaan, johon on halunnutkin, kun tämä on hehkunut halusta iskeä molemmilla nyrkeillään ja kun ei päästänyt yhtään hänen iskuaan tuntumaan, kun on itse antanut iskun ja hän alkaa hoippua ja tarttuu kiinni vastustajaansa, ja kisatuomari irroittaa hänet erilleen, niin että voi käydä hänen kimppuunsa antaakseen hänelle lopullisen iskun, ja koko sali raikuu huudoista ja katsojat eivät pysy enää paikoillaan ja kun tietää olevansa parempi mies ja pelanneensa selvää peliä ja voittaneensa siksi, että oli parempi. Sen minä sanon, että…"
Hän keskeytti äkkiä, hämmästyen omaa puheliaisuuttaan ja Genevieven ihmettelevää katsetta. Hänen puhuessaan oli tämä tarkannut hänen kasvojaan, samalla kuin pelko alkoi kuvastua hänen omilla kasvoillaan. Kuvatessaan hänelle tuota jännittävintä hetkeä näki Joe ajatuksissaan horjahtelevan miehen, valot, huutavan yleisön, ja hän oli mennyttä Genevievelle, elämän virran mukana, jota tämä ei käsittänyt, virran, joka oli uhkaava ja vastustamaton ja joka teki naisen rakkauden säälittäväksi ja heikoksi. Se Joe, jonka Genevieve tunsi, eteni hänestä, himmeni, katosi. Nuo poikamaisen raikkaat kasvot olivat mennyttä, mennyttä oli silmien hellä katse ja suun suloinen kaareutuma. Hän näki nyt miehen kasvot, jännittyneet, teräksisen liikkumattomat kasvot, teräksisen suun teräshuulineen, teräksiset, laajentuneet, tuijottavat silmät, joiden loiste ja välke oli teräksen välkettä. Ne olivat miehen kasvot, ja hän oli tuntenut vain hänen pojankasvonsa. Näitä kasvoja hän ei tuntenut ollenkaan.
Mutta samalla kun hän niitä pelkäsi, tunsi hän itsensä jollain tavoin ylpeäksi Joesta. Hänen miehekkyytensä, tuo taistelevan miespuolisen olennon miehekkyys, vaikutti ehdottomasti häneen, naisolentoon, joka koko perinnäisyytensä kautta oli muodostunut sellaiseksi, että hänen täytyi etsiä puolisokseen voimakas mies ja antautua hänen voimansa turviin. Genevieve ei käsittänyt tuota Joen olemuksen voimaa, joka kasvoi naisen rakkauttakin mahtavammaksi ja valtasi miehen; ja kuitenkin osoitti suloisen ahdistuksen tunne hänen naisenrinnassaan, että Joe oli hänen tähtensä, juuri rakkauden tähden, alistunut hänen tahtoonsa, luopunut koko tuosta osasta elämäänsä, ettei hän tämän ainoan kerran jälkeen enää milloinkaan ottaisi osaa nyrkkitaisteluun.