"Rouva Silverstein ei pidä rahaotteluista", sanoi hän. "Hän toruu, kun niistä puhe tulee, ja kyllä hänkin jotakin tietää asioista."
Joe hymyili suopeasti, salaten loukkauksen, joka ei ollut aivan ensimäinenkään ja jota hän tunsi siitä, ettei Genevieve koskaan osannut antaa arvoa tälle puolelle hänen luonteessaan ja elämässään, josta hän, Joe, enimmin ylpeili. Omilla ponnistuksilla ja kovalla työllä hankittua voimaa ja taitoa hän oli tarkoittanut; sen ja vain sen hän tiesi ylpeänä voivansa laskea Genevieven jalkojen juureen sinä hetkenä, jolloin hän oli antanut itsensä hänelle semmoisena kuin hän oli. Se oli suoritetun työn ansio, miehuuden palkkio, jota suurempaa ja jalompaa ei yksikään toinen mies voisi tarjota, ja se hänen mielestään yksin oli antanut hänelle oikeuden omistaa Genevieven. Ja tämä ei ollut käsittänyt sitä silloin, yhtä vähän kuin hän sitä käsitti nytkään, ja Joe mahtoi ihmetellä, mitä muuta Genevieve saattoi hänessä nähdä, joka teki hänet kyllin arvokkaaksi hänelle.
"Rouva Silverstein on vanha jankuttaja, joka ei tiedä tästä asiasta yhtään mitään", virkkoi Joe hyvänluontoisesti. "Mitä ihmettä hän tietäisikään? Minä sanon sinulle, että se on hyvää ja terveellistäkin", — viimeisen sanansa hän lausui jälkimietteenä. "Katso minua! Minä sanon vielä, että minun täytyy elää puhdasta elämää, jos mielin olla tällaisessa kunnossa. Minä elän säännöllisemmin kuin tuo rouva tai hänen iäkäs miehensä tai kukaan muu tutuistasi — kylpyjä, hierontaa, ruumiinharjoitusta, kaikki määräajallaan, hyvä ravinto, eikä mitään porsastelua, ei väkijuomia, ei tupakkaa, ei mitään mikä minua vahingoittaisi. Niin, minä elän puhtaammin kuin sinä, Genevieve —."
"Tarkoitan totta", ehätti hän lisäämään, nähdessään toisen loukkaantuneen kasvonilmeen. "En tarkoita vettä ja saippuaa, mutta katsos tätä." Hän tarttui kädellään Genevieveä kunnioittavasti, mutta lujasti käsivarteen. "Pehmeää, sinun on kauttaaltaan pehmeää. Ei ollenkaan sellaista kuin minun. Koetteleppa tätä!"
Hän painoi Genevieven sormenpäitä kovaksi jännitettyihin käsivarsilihaksiinsa, kunnes tämä hätkähti kivusta.
"Ja kaikkialla on yhtä kovaa, aivan samanlaista kuin tämä", hän jatkoi. "Tätä minä nimitän puhtaana olemiseksi. Jokainen palanen lihaa ja verta ja lihasta on puhdasta aina luihin saakka — ja ne ovat puhtaat nekin. Ei yksistään vedellä ja saippualla pesty iho, vaan kaikki läpeensä puhdasta. Minä sanon, että oikein tuntuu, miten kaikki on puhdasta. Se tuntuu ihan luissa ja lihoissa. Kun herään aamulla ja menen työhöni, huutaa jokainen veripisara ja jokainen lihassäije, että se on puhdas. Niin katsoppas — — —"
Hän keskeytti äkkiä nolona, hämmästyen omaa harvinaista sanatulvaansa. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut noin äärettömän kiihtynyt, eikä hänellä ollut koskaan vielä ollut syytä sellaiseen kiihtymykseen. Mutta nyt oli kysymys kilpailusta, sen todellisesta arvosta, kilpailusta itsestään, korkeimmasta asiasta mitä elämässä on — tai siitä mikä oli ollut hänelle suurinta tuohon iltaan saakka, jolloin hän oli sattumalta käynyt tekemässä kauppaa Silversteinin kahvilassa ja jolloin hän äkkiä kohtasi Genevieven suunnattoman mahtavana tekijänä elämänsä tiellä, Genevieven, joka himmensi kaiken muun. Hän alkoi, vaikkakin epämääräisesti nähdä jyrkän ristiriidan naisen ja elämänuran välillä, ristiriidan, jossa miehen tehtävä maailmassa ja naisen kaipaus omistaa mies kokonaan joutuivat vastakkain. Mutta hän ei kyennyt tekemään laajakantoisia johtopäätöksiä. Hän näki vain, että toiselta puolen konkreettista lihaa ja verta oleva Genevieve ja toiselta puolen tuo suuri abstraktinen elävä kilpailu, vetivät aivan eri köyttä ja kumpikin vaati häntä itselleen. Tuo taistelu raateli häntä, ja hän ajelehti avuttomana taistelun pyörteissä.
Hänen sanansa olivat kiinnittäneet Genevieven katseen hänen kasvoihinsa, ja tätä oli miellyttänyt hänen heleä ihonsa, kirkkaat silmänsä ja hänen poskensa, jotka olivat sileät kuin neitosen. Genevieve käsitti, että Joen perustelut olivat päteviä ja ne tuntuivat hänestä sitäkin vastenmielisemmiltä. Hän kapinoi vaistomaisesti tuota kilpailemista vastaan, joka veti miestä hänen luotaan, riistäen häneltä osan hänestä. Siinä oli kilpakosija, jota hän ei käsittänyt. Eikä hän käsittänyt sitäkään, mitä houkuttelevaa se kykeni tarjoamaan. Jos se olisi ollut naiskilpailija, toinen nainen, olisi hän silmillään saanut siitä selvän käsityksen; mutta nyt hän hapuili pimeässä tavoitellen saavuttamatonta vastustajaansa, josta hänellä ei ollut todellista käsitystä. Se minkä hän tajusi todeksi toisen puheesta, teki kilpailun vain yhä kauheammaksi.
Ajatus omasta heikkoudesta juolahti äkkiä hänen mieleensä. Hän tunsi sääliä itseään kohtaan ja se suretti häntä. Hän tahtoi omistaa Joen, saada kokonaan omakseen; naisena hän ei voinut tyytyä vähempään, mutta Joe vältteli häntä, pujahtaen milloin minnekin syleilystä, johon hän koetti sulkea hänet. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja hänen huulensa värisivät; siten hän muutti tappion voitoksi ja karkoitti kaikkivaltiaan kilpailun heikkoutensa voimalla.
"Älähän nyt, Genevieve, älä itke!" rukoili nuorukainen murheellisena, mutta muuten aivan ymmällään. Hänen miehekkään käsityksensä mukaan ei tuollaiseen onnettomuuteen ollut mitään todellista syytä ja kuitenkin nähdessään hänen kyyneleensä hän unohti kaiken muun.