Genevieven kosteat silmät hymyilivät anteeksiantoa, ja vaikka Joe ei tiennytkään mitä hänen piti saada anteeksi, heltyi hän kokonaan. Hän ojensi äkkiä Genevievelle molemmat kätensä, mutta jonkinlaisella tehdyllä jäykkyydellä ja kylmyydellä hän esti tämän kädenpuristuksen; silmät sensijaan hymyilivät sitä lämpimämmin.
"Tässähän tulee herra Clausen", sanoi hän, katsoen samassa tulijaa silmillä, joissa naiselle ominaisen kyvyn vaikutuksesta ei enää näkynyt merkkiäkään kosteudesta.
"Arvelit varmaankin, etten enää tulisikaan takaisin, Joe?" kysäsi liikkeenjohtaja, jolla oli kuulaankalpea iho ja jonka karkea poskiparta oli ristiriidassa pienten, lempeitten silmien kanssa.
"No, mitäs arvelette — hm, niin, mehän puhuimme kokovillaisista", jatkoi hän reippaasti. "Tuo sievä malli tuossa miellyttää teitä varmaankin, vai kuinka? Niin niin, kyllä minä tiedän. Minä perustin talouden neljäntoista dollarin viikkopalkalla. Mutta ei mikään ole liian hyvää tuohon pieneen pesään, vai mitä? Kyllähän minä sen tiedän, eikähän eroa olekaan kuin seitsemän senttiä, ja kallein käy ajan mittaan huokeimmaksi, se on varmaa. Kuulepa mitä sanon, Joe", — hän sai äkkiä ihmisystävällisen mielijohteen ja alkoi puhua tuttavallisesti matalalla äänellä, "— näes sinulle, mutta en kenellekään muulle, minä alennan viisi senttiä. Mutta", — hänen äänensä sai juhlallisen vakuuttavan soinnun, — "mutta sinä et saa sanoa kenellekään, mitä olet maksanut."
"Ommeltuna, reunustettuna ja paikoilleen asetettuna se tulee tietysti kaikki samaan laskuun", sanoi hän, kun Joe ja Genevieve olivat neuvotelleet keskenään ja ilmoittaneet päätöksensä.
"Entä tuo pieni pesä?" kysyi hän. "Milloin levitätte siipenne ja lennätte pois? Huomenna! Niin pian? Ihanaa! Ihanaa!!"
Hän muljautteli silmiään innoissaan ja loi heihin sitten isällisen, loistavan katseen.
Joe oli vastannut aika karskeasti ja Genevieve oli punastunut hyvänlaisesti, mutta kumpikin tunsi, ettei se ollut oikein sopivaa. Eikä ainoastaan asian yksityisluontoisuuden ja pyhyyden vuoksi, vaan sen tähden, mikä olisi voinut keskiluokan mielestä olla turhaa kainoutta, mutta joka heissä oli sitä vaatimattomuutta ja vaiteliaisuutta, jota tavataan työväenluokkaan kuuluvissa henkilöissä, jotka pyrkivät puhtaaseen elämään ja hyviin tapoihin.
Herra Clausen saattoi heitä hissille isällisen hymyilevänä ja hyväntahtoisena, ja kauppa-apulaisten katseet seurasivat Joen ryhdikästä vartaloa hänen poistuessaan huoneesta.
"Entäs tänä iltana, Joe?" kysyi herra Clausen hätäisesti heidän varrotessaan hissiä. "Miltäs tuntuu? Luuletko, että voitat hänet?"