"Varmasti", vastasi Joe. "En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa."
"Sinä jaksat siis hyvin? No hyvä, hyvä! Näetkös minä vaan ihmettelin — niin, ha haa! — kun on naimahommat ja muuta — — ajattelin ettet olisi oikein vireissä, vai kuinka? — hiukan hermostunut, näetkös. Tiedänhän, kun itsekin olen naimisissa. Mutta sinähän voit hyvin? Tietysti. On tarpeetonta kysyäkään sellaista. Ha haa! No, onnea vaan, poikaseni. Tiedän että voitat. En koskaan ole vähääkään epäillyt, johan nyt."
"Ja hyvästi neiti Pritchard", sanoi hän Genevievelle, saattaen häntä kohteliaasti hissiin. "Toivon, että käytte usein täällä. Se olisi niin hauskaa — kovin hauskaa — sen vakuutan."
"Kaikki kutsuvat sinua 'Joeksi'", sanoi Genevieve moittivasti hissiin laskeutuessaan. "Miksi he eivät sano 'herra Fleming?' Se olisi oikeus ja kohtuus."
Mutta Joe tuijotti nyrpeästi hissipoikaan eikä ollut kuulevinaan.
"Mikä sinun on, Joe?" kysyi Genevieve hellästi, tietäen hyvin, kuinka voimakkaasti hänen sanansa vaikuttivat Joeen.
"Ei mitään", sanoi hän. "Minä vain ajattelin — ja toivoin."
"Toivoit? — mitä?" Hänen äänensä oli lumoava ja hänen silmänsä olisivat saaneet heltymään kovemmankin miehen kuin Joe, vaikka ne eivät saaneetkaan tätä kohottamaan katsettaan häneen.
Vihdoin hän kuitenkin katsoi Genevieveen miettiväisenä. "Minä toivoisin, että näkisit minut edes kerrankin nyrkkeilyottelussa."
Genevieve teki kärsimättömän liikkeen ja Joen katse masentui. Genevieveä raateli vihlova tunne siitä, että Joe oli joutunut tuon kilpailijan kynsiin ja loittoni.