Taas ilmaantui uusia kasvoja ja hän näki Joea kannettavan ulos kangaspaareilla. Silverstein napitti Genevieven päällystakin ja veti kauluksen pystyyn. Tämä tunsi öisen viileyden kasvoillaan ja katsahtaessaan ylöspäin hän näki kirkkaat, kylmät tähdet. Hän lyhistyi tuolille. Silverstein oli hänen vieressään. Siinä oli Joekin yhä paareillaan, alaston ruumis lakanoilla peitettyinä; siinä oli myöskin siniseen virkapukuun puettu mies, joka puhutteli häntä ystävällisesti, vaikka Genevieve ei tiennytkään, mitä hän sanoi. Kuului hevosenkavion kopsetta ja hän tajusi, että he kiisivät eteenpäin jossakin yön pimeydessä.
Sitten valoa ja ääniä ja jodoformin hajua. Oltiin varmaankin sairaalan vastaanotto-osastolla, arveli Genevieve. Tuo oli leikkauspöytä, nuo tuossa lääkäreitä. He tutkivat Joea. Eräs heistä, mustasilmäinen, mustapartainen, muukalaisen näköinen mies nousi kumarasta asennostaan pöydän yli.
"En koskaan ole nähnyt moista", sanoi hän toiselle miehelle. "Koko takaosa kalloa."
Genevieven huulia poltti ja kuivi ja hänen kurkussaan oli sietämätön kipu. Mutta miksi hän ei itkenyt? Hänen olisi pitänyt itkeä; hän tunsi sen velvollisuudekseen. Siinä oli Lottie (unessa oli tapahtunut käänne), pienen kapean vuoteen takana; hän itki. Joku puhui jotakin kuolemasta. Se ei ollut tuo muukalaisen näköinen lääkäri, vaan joku muu. Mitäpä siitä, kuka sen sanoi. Paljokohan kello oli? Ikäänkuin vastaukseksi Genevieve näki heikon, vaalean aamunsarastuksen ikkunoista.
"Minun piti tänään mennä vihille", sanoi hän Lottielle
Mutta sisar vuoteen takana virkkoi valittaen: "Hiljaa, hiljaa!" ja kätki kasvonsa sekä puhkesi uudelleen nyyhkytyksiin.
Se oli siis kaiken loppu — siinä olivat matot, huonekalusto ja pieni vuokrahuoneusto; siinä kohtaukset ja kävelyt, hurmaavat yöt tähtien tuikkiessa, antautumisen suloisuus, rakastaminen ja rakastettuna oleminen. Hänet sai suunniltaan tuo kauhea ottelu, jota hän ei käsittänyt — puristus, jossa se piti miesten sieluja, sen ilkunta ja uskottomuus, sen vaarat ja uhka ja nuo veren rajut kuohahdukset, jolloin naisesta tuli säälittävä olento, joka ei ollut miehelle kaikkena ja kaiken päämääränä, vaan hänen lelunaan ja ajankulunaan; nainen sai häneltä huolenpitoa ja hoivaa, sai hänen hyvät ja huonot tuulensa, mutta urheilu valtasi hänen toimensa sekä yöllä että päivällä, hänen päänsä ja käsiensä työn, hänen kärsivällisimmän raatamisensa ja suurimmat ponnistuksensa, koko hänen olemuksensa toimen ja tarmon — sen sai kilpailu, Joen sydämen kaipuu.
Silverstein auttoi Genevieveä jaloilleen. Tämä totteli sokeasti ollen vielä puolittain tajutonna. Silverstein tarttui hänen käsivarteensa ja alkoi viedä häntä ovea kohti.
"Kuule, miksi et suutele häntä?" huudahti Lottie ja hänen mustissa silmissään kuvastui suru ja tuska.
Genevieve kumartui totellen elottoman ruumiin yli ja suuteli sen huulia, jotka vielä olivat lämpimät. Ovi aukeni ja hän astui toiseen huoneeseen. Siellä seisoi rouva Silverstein vihaisin katsein, jotka säihkyivät kostonhimoa, kun hän näki Genevieven puettuna nuorukaisen pukuun.