Minulla on teille muuan ehdotus. Hallussani on suurenmoisin vasta-alkaja, mitä milloinkaan on ollut olemassa. Tämä ei ole valhetta. Se on arvokas totuus. Mitä ajattelette miehestä, joka painaa kaksisataakaksikymmentä naulaa ja kykenee antamaan kaksinkertaisesti niin voimakkaita iskuja kuin minun kaikkein parhaimpani? Sellainen on poikani, Pat Glendon, jolla nimellä hän tulee esiintymään. Olen suunnitellut kaiken. Teette parhaiten tulemalla ensimäisellä junalla tänne.
Olen kasvattanut hänet ja treenannut häntä. Mitä milloinkaan olen tiennyt, olen päntännyt hänen päähänsä. Mahdollisesti ette usko minua, mutta hän osaa vielä enemmänkin. Hän on syntynyt nyrkkeilijäksi. Hän on ihmeellinen ajan ja välimatkan arvostelija. Hän huomaa kaiken sekunnilleen ja tuumalleen ollenkaan tarvitsematta erikoisesti ajatella sitä. Hänen kuuden tuuman iskunsa on varmempi unilääke kuin useimpien nyrkkeilykuuluisuuksien voimaiskut.
Puhutaan paljon valkoisen rodun toivosta. Hän on juuri se. Tulkaa katsomaan häntä. Silloin kuin treenasitte Jeffriesiä, olitte hullaantunut metsästämään. Tulkaa tänne, niin olen tarjoava teille tilaisuuden ensiluokkaiseen metsästykseen ja kalastukseen, jonka veroista ei ole muualla. Annan Pat juniorin tehdä teille seuraa. Itse en jaksa. Sen tähden juuri lähetinkin teille kutsun. Aioin itse ruveta hänen impressariokseen. Mutta se ei käy päinsä. Olen väsynyt ja voin tulla poiskutsutuksi koska hyvänsä. Lähtekää te siis matkaan. Tahdon, että otatte hänet huostaanne. Siitä tulee kaunis omaisuus teille molemmille, mutta tahdon laatia sopimuksen.
Kunnioittaen
Pat Glendon."
Stubener sai päänvaivaa. Ensi silmäykseltä näytti kirje pilanteolta — nyrkkeilijät olivat tunnettuja ilveilijöitä —, ja hän koetti etsiä Corbettin hienoa ivaa tai Fizsimmonin hyväntahtoista pilkkaa edessään olevasta töherryksestä. Mutta jos se olisi totta tuo kirje, niin tiesi hän sen olevan todella arvokkaan. Pat Glendon oli ollut paljon ennen häntä. Hän oli pikku poikana nähnyt Patin nyrkkeilemässä Jack Dempseyn hyväksi järjestetyissä hyväntekeväisyysesityksissä. Jo silloin oli häntä sanottu "ukko" Patiksi ja oli hän silloin jo vuosikausia ollut syrjässä. Hän oli ennen Sullivania työskennellyt vanhojen Lontoon nyrkkeilysääntöjen mukaan, mutta viimeiset kilpailunsa oli hän suorittanut Markis-Queensbury-sääntöjen mukaan.
Mikä lavayleisö ei olisi tuntenut Pat Glendonia? Vaikka ainoastaan harvat elossa olevat olivat nähneet hänet hänen loistoaikanaan, eikä enää ollut monta, jotka olisivat nähneet hänet ollenkaan. Mutta hän oli piirtänyt nimensä nyrkkeilyn historiaan, eikä mistään urheilukalenterista puuttunut hänen nimeänsä. Hänen maineensa oli kuuluisa. Ei ketään ollut kunnioitettu enempää kuin häntä, mutta koskaan häntä ei sentään ollut kunnioitettu mestaruudella. Hänellä oli ollut huono onni, ja oli häntä sanottukin huono-onniseksi nyrkkeilijäksi.
Neljä eri kertaa oli hän ollut vähällä päästä raskaan sarjan mestariksi ja joka kerran olisi hän ansainnut sen. Kuten eräänkin kerran treenauslaivalla San Francisco lahdella, jolloin häneltä katkesi kyynärluu, juuri kun hänellä oli mestaruus melkein hallussaan, tai Themsin saarella, kun hän samalla tavoin katkaisi jalkansa ollessaan juuri voittamaisillaan; Texasissa oli ollut myös muuan onnettomuuden päivä, kun poliisi oli keskeyttänyt kilpailut juuri siinä silmänräpäyksessä, kuin hän olisi saanut vastustajansa antautumaan. Ja vihdoin eräissä kilpailuissa Työväenopiston juhlatalossa San Franciscossa oli muuan ensiluokkainen kelmi palkintotuomarina vehkeillyt häntä vastaan kilpailun alusta alkaen erään vedonlyöjän lahjoamana. Pat Glendon oli kuitenkin suoriutunut hyvin siitä kilpailusta siihen asti, kunnes hän nujersi vastustajansa suoralla iskulla leukoihin ja vasemman käden iskulla sydänalaan, jolloin palkintotuomari erotti hänet kilpailusta muka luvattomien temppujen tähden. Joka ainoa silminnäkijä ja urheiluntuntija, niin, koko urheilumaailma tiesi, ettei Pat Glendon ollut tehnyt mitään, mikä ei olisi ollut sallittua. Mutta samoin kuin kaikki nyrkkeilijät, niin oli Pat Glendonkin sitoutunut noudattamaan palkintotuomarien määräyksiä. Hän alistui sanoen vain, että se sopi yhteen hänen tavallisen huono-onnisuutensa kanssa.
Sellainen oli Pat Glendon. Mikä enimmin tuotti päänvaivaa Stubenerille oli se, oliko Pat kirjottanut kirjeen vai eikö. Hän otti kirjeen mukaansa lähtiessään kaupungille. Mitä Pat Glendonista oli tullut? Sen kysymyksen hän teki kaikille vastaantuleville urheilijatuttavilleen. Ei kukaan tuntunut sitä tietävän. Toiset ajattelivat, että hän jo kai oli kuollut, mutta kukaan ei voinut sitä varmuudella sanoa. Erään aamulehden urheiluosaston toimittaja katsoi matrikkelistaan, ettei Pat Glendon vielä ollut merkitty kuolleitten joukkoon. Tim Donovan opasti hänet oikealle tielle.
"Hän ei varmaankaan ole kuollut", sanoi Donovan. "Kuinka se voisi olla mahdollista? Hänenlaisensa mies, joka ei koskaan juopotellut tai muuten elänyt huonosti? Hän ansaitsi rahaa, ja sen parempi, hän säästi rahaa ja sijotti sitä taitavasti. Eikö hänellä ollutkin kaksi nyrkkeilysalonkia yhteen aikaan? Ja eikö hän ansainnut suuria rahasummia myydessään ne? Kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin viimeisen kerran näin hänet — kun hän oli myönyt ne. Siitä on noin kaksikymmentä vuotta tai enemmän. Hänen vaimonsa oli juuri kuollut. Tapasin hänet matkalla asemalle. 'Minne matka?' kysyin minä. 'Metsään', vastasi hän. 'Minä olen lopettanut. Hyvästi, Tim, poikani.' Enkä siitä päivästä lähtien ole häntä nähnyt. Luonnollisestikaan hän ei ole kuollut."