"Kun hänen vaimonsa kuoli, kuten sanoitte — oliko hänellä yhtään lasta?" kysyi Stubener.
"Kyllä. Hän kantoi juuri käsivarsillaan pientä palleroista."
"Oliko se poika?"
"Mistä minä voin sen tietää?"
Silloin teki Sam Stubener päätöksensä ja samana iltana istui hän junassa matkalla pohjoisen Californian aavikoille.
II.
Stubener astui junasta varhain aamulla Deer Lickissä ja hän sai kuljeksia joutilaana tunnin ajan, ennen kuin seudun ainoa kahvila aukaisi ovensa. Ei, kahvilanomistaja ei tiennyt mitään Pat Glendonista eikä ollut koskaan kuullut hänestä puhuttavan, joten jos Glendon tässä osassa maata asuisi, täytyisi hänen asuntonsa olla jossain syrjäisessä kolkassa. Ei myöskään kahvilassa oleva ainoa vieras ollut koskaan kuullut mainittavan Pat Glendonista mitään. Hotellissa vallitsi sama tietämättömyys, eikä Stubener päässyt jäljille, ennen kuin kauppias ja postimestari aukaisivat ovensa. Niin, Pat Glendon asui kaukana ihmisistä. Oli astuttava postivaunuihin ja ajettava Alpineen, joka oli neljänkymmenen penikulman päässä sijaitseva leiripaikka. Alpineesta voi matkustaa ratsain Antilooppilaakson kautta vuorien yli Bear Creekiin. Pat Glendon asui jossain siellä. Alpineessa ihmiset kyllä tietäisivät. Kyllä, oli olemassa nuorempi Pat. Kauppias oli nähnyt hänet. Tämä oli käynyt Deer Lickissä pari vuotta sitte. Ukko Patia ei ollut näkynyt viiteen vuoteen. Hän osti tavaransa aina tukuttain maksaen aina shekillä ja hän oli valkotukkainen, sukkela mies. Siinä kaikki, mitä kauppias tiesi, mutta Alpineessa kyllä osattaisiin antaa lisätietoja.
Stubenerin mieli kirkastui. Oli siis epäilemättä olemassa sekä Pat Glendon junior että senior. Yön vietti impressario Alpineessa ja aikaisin seuraavana aamuna ratsasti hän intiaaniponylla Antilooppilaaksoon. Hän ratsasti yli vuorien Bear Creekiin. Hän ratsasti koko päivän villeimmässä seudussa, mitä hän koskaan oli nähnyt, ja auringon laskiessa kääntyi hän Pintolaaksoon pitkin niin jyrkkää ja kapeata polkua, että hän useamman kerran oli pakotettu astumaan maahan kävelemään.
Kello oli yksitoista, kun hän astui alas hevosen seljästä erään paalumajan edustalla ja kuuli tervehdykseksi kaksi hirvikoiran haukahdusta. Sitte aukaisi Pat Glendon oven, syleili häntä ja veti hänet sisään.
"Tiesin, että tulisitte, Sam, poikani", sanoi Pat liikatessaan ympäri, tehden tulen, keittäen kahvia ja paistaen karhunpaistia. "Poika ei ole kotona tänä iltana. Särpimemme alkoi loppua, ja hän lähti auringonlaskun aikana etsimään hirveä. Mutta minä en puhu mitään. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet. Hän on kyllä kotona aikaisin huomisaamuna, ja siiloin voitte koettaa häntä. Tuolla ovat hänen nyrkkeilyhansikkaansa. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."