Tunnin perästä tämän jälkeen aukenivat Sam Stubenerin silmät. Itse entisenä nyrkkeilijänä vieläpä raskaan sarjaan kuuluneena, oli hän vielä vankka mies, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt tämän veroista vartaloa.
"Katsokaa, kuinka pehmeä hän on", kehui vanha Pat. "Tämä on väärentämätöntä tavaraa. Katsokaa hartioita ja keuhkoja. Kaikki muodostavat ne suuren täydellisyyden. Ei veripisaraa eikä lihastakaan ole huonoa. Näette edessänne, Sam, miehen, jollaista vielä kukaan ei ole katsellut. Hän ei ole mikään painonnostaja tai sirkusatleetti. Katsokaa, kuinka somasti hänen lihaksensa kaartuvat. Odottakaapa, kun saatte nähdä ne työssään, kun hän iskee. Tällä hetkellä hän kykenee nyrkkeilemään neljäkymmentä tai sata erää. Alkakaa. Aika!"
He nyrkkeilivät kolmen minutin eriä yhden minutin väliajoilla, ja Sam Stubener huomasi heti erehtyneensä. Ottelu ei ollut mitään liian kiihkeätä eikä hätäilevää, vaan olivat iskut tyyneitä ja hyväntahtoista leikkiä nyrkkeilyhansikkailla ja oli niissä pontevuutta ja lujuutta, jollaisia ainoastaan tottuneitten nyrkkeilijöitten iskut ovat.
"Kas niin, hiljaa, hiljaa", varotti ukko Pat. "Sam ei ole enää sama, kuin hän oli ennen."
Tämä yllytti Samia, kuten tarkotus olikin, ja hän teki kuuluisan erikoislyöntinsä — valeiskutakerruksen sekä iskun sydänalaan. Mutta vaikka hän sen suorittikin salaman nopeudella, huomasi Pat sen. Tosin se osui, mutta hänen ruumiinsa luisui syrjään. Seuraavalla kerralla hän ei väistynyt. Kun temppu alkoi, käänsi hän lanteensa vastaanottaakseen iskun. Ainoastaan muutaman tuuman liike, mutta se teki tyhjäksi lyönnin. Eikä Stubenerin hansikas koskaan päässyt tätä lannetta pitemmälle.
Stubener oli aikoinaan taistellut suuruuksien kanssa ja selviytynyt otteluista hyvin. Mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta. Nuori Pat leikitteli hänen kanssaan, piteli häntä kuin lasta lukiten hänen kätensä, ja puolustautui kuin tottunut mestarinyrkkeilijä. Puolet aikaa tuntui Pat kuluttavan maisemien katselemiseen ikkunasta kaihoisin katsein. Mutta juuri siinä pettyi Stubener. Hän luuli sitä taistelutempuksi, jonka vanha Pat oli opettanut, ja koetti tehdä kyynärvarsi-iskun, mutta sai silmänräpäyksessä kätensä lukituksi ja korvapuusteja molemmille poskilleen vaivanpalkaksi.
"Tämä on vaistomaista taitoa", sanoi ukko juhlivana. "Se ei ole päähän päntättyä oppia, sen voitte uskoa. Hän on taikuri. Hän aavistaa iskun etukäteen näkemättä sitä, tietää kuinka ja koska se on torjuttava sekä tuntee sen nopeuden, suunnan ja tarkkuuden. Ja se on jotain, jota en koskaan ole hänelle opettanut. Se on luonnonlahja, veressä olevaa."
Eräässä takertumisessa kosketti Stubener nuoren Patin suuta hansikkaallaan, ja hänen iskunsa tuntui ärtyneeltä. Hetken kuluttua, seuraavan takertumistempun aikana sai Sam Patin hansikkaasta iskun omalle suulleen. Lyönti ei ollut ollenkaan väkivaltainen, vaan pikemmin voimakas puristus, joka pakotti hänen päänsä taaksepäin, niin että kaulanivelet natisivat, ja hetken hän luuli taittaneensa niskansa. Hän laski kätensä riippumaan rennosti merkiksi siitä, että ottelu oli loppu, tunsi olonsa heti paremmaksi ja sai takaisin tasapainonsa.
"Hän… hän kelpaa", läähätti Stubener ja hänen silmistään kuvastui ihmettelyä, minkä hän tavallisesti aina ennen oli osannut salata.
Vanhan Patin silmät olivat kirkkaat ja kosteat ilosta ja ylpeydestä.