Dennin selitti, ettei hän ollut käynyt kotonaan vanhassa maassa viiteentoista vuoteen ja että hänen aikomuksenaan oli aina ollut palata sinne paljon rahaa mukanaan ja valmistaa vanhalle äidilleen huolettomat vanhuuden päivät.
"Mutta kuinka minä olisin voinut sen tehdä kuudellatoista sadalla?" kysyi hän. "Tahdoin anastaa kaiken kullan, koko kahdeksantuhatta itselleni. Silloin voisin mennä kotiin komeasti. Mikä olisi helpompaa, ajattelin itsekseni, kuin tappaa teidät kaikki, ilmoittaa se Skagwayssä intiaanien tapoksi ja sitten huristaa Irlantiin? Ja niin minä yritin panna toimeen päätökseni tappaa teidät, mutta, niinkuin Harkey tapasi sanoa, minä leikkasin liian ison palan ja se tarttui kurkkuuni. Ja siinä on minun tunnustukseni. Olen antanut paholaiselle osansa, ja nyt, Jumala auttakoon, tahdon tehdä velvollisuuteni Jumalaa kohtaan."
"Negook ja Hadikwan, te olette kuulleet valkoisen miehen sanat", sanoi Edith intiaaneille. "Hänen sanansa ovat tässä paperissa, ja siihen teidän tulee merkitä ristinne, näin, että valkoiset miehet saavat jälkeenpäin tietää, että te olette tämän kuulleet."
Nuo kaksi intiaania vetivät ristit allekirjoitustensa kohdalle, saivat kutsun tulla huomenna koko heimonsa kanssa tulevien tapausten todistajiksi ja pääsivät sitten menemään.
Denninin kädet päästettiin irti siksi aikaa kuin hän allekirjoitti asiapaperin. Sitten seurasi äänettömyys huoneessa. Hans oli rauhaton, ja Edith tunsi olonsa epämukavaksi. Dennin makasi selällään, tuijottaen suoraan laipion sammaleisiin halkeamiin.
"Ja nyt tahdon tehdä tilini Jumalalle", mutisi hän. Hän käänsi päänsä Edithiin päin. "Lue minulle", hän sanoi, "kirjasta." Ja lisäsi sitten leikillisesti: "ehkäpä se voisi auttaa minua unhottamaan tämän vuoteen."
Tuomion toimeenpanopäivä valkeni kirkkaana ja kylmänä. Lämpömittari osoitti kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, ja pureva tuuli puhalsi, mikä ajoi pakkasen läpi vaatteiden, luihin asti. Ensi kerran moneen viikkoon Dennin seisoi jaloillaan. Hänen lihaksensa olivat olleet toimettomina kovin kauan, niin että hän tuskin jaksoi seisoa. Hän horjui edestakaisin, ja hänen täytyi sidottuine käsineen nojautua Edithiin saameen tukea.
"Varmasti minä olen hourupäinen", naurahti hän heikosti.
Hetken kuluttua hän sanoi: "Ja hauskaa minusta on sentään näinkin. Tuo kirottu vuode olisi ollut minun kuolemani, sen tiedän."
Kun Edith pani nahkalakin hänen päähänsä ja käänsi korvalaput alas, naurahti Dennin ja virkkoi: "Mitä varten ne pitää korvilla olla?"