"Ulkona on jäätävän kylmä", vastasi Edith.
"Kymmenen minuutin aika, mitä väliä on jäätyneillä korvilla Michael
Dennin raukalle", sanoi hän.
Edith oli koonnut voimansa viimeisen koetuksen varalle, ja Denninin huomautus oli kuin isku hänen itseluottamustansa vastaan. Kaikki oli ollut aavemaista kuin unessa, mutta hirvittävä totuus, minkä Dennin nyt lausui, avasi hänen silmänsä näkemään edessä olevan kaamean todellisuuden. Hänen ahdistuksensa ei jäänyt irlantilaiselta huomaamatta.
"Olipa ikävää, että tuotin sinulle tuskaa hullulla puheellani", sanoi hän katuvasti. "Älä huoli siitä. Tämä on Michael Denninin suuri päivä, ja hän on iloinen kuin leivonen."
Hän lopetti puheensa iloisella vihellyksellä, joka kuitenkin pian muuttui surulliseksi ja taukosi.
"Kunpa olisi tässä pastori", haikaili hän, mutta lisäsi nopeasti: "Vaikka onhan Michael Dennin jo liian vanha maankiertäjä kaivatakseen sellaista ylellisyyttä, kun lähtee viimeiselle matkalleen."
Hän oli niin kovin heikko ja tottumaton kävelemään, että kun ovi avattiin ja hän astui ulos, niin tuuli oli vähällä heittää hänet nurin. Edith ja Hans kävelivät hänen kummallakin sivullaan ja tukivat häntä, mutta hän vain laski leikkiä ja koetti pitää heitä iloisina, kerran välillä huomauttaen, kuinka hänen kultaosuutensa voitaisiin toimittaa hänen äidillensä Irlantiin.
He kiipesivät jyrkkää mäkeä ylös ja tulivat avoimelle paikalle metsässä. Sinne olivat erään tynnyrin ympärille, joka oli pystyssä lumella, kokoontuneet Negook ja Hadikwan sekä kaikki siwashit, pienokaisia ja koiria myöten, juhlalliseen kehään katsomaan valkoisen miehen lakia. Vieressä oli avattu hauta, jonka Hans oli polttanut jäätyneeseen maahan.
Dennin loi tutkivan silmäyksen näihin valmistuksiin, huomasi haudan, tynnyrin, köyden ja tukevan oksan, jonka yli köysi oli heitetty.
"Varmaankaan en olisi itse osannut laittaa parempaa Hansille, jos hän olisi ollut minun tilallani."