"Sinä päivänä ja sinä yönä emme ensinkään syöneet, ja koko seuraavan päivän ajoimme nopeasti ja olimme heikkoja nälästä. Sitten saavuimme Mustalle Kalliolle, joka kohoaa viisisataa jalkaa tien yläpuolelle. Päivä on päättymäisillään, pimeä tulossa, mutta me emme löytäneet Mc Keonin majaa. Nukuimme nälkäisinä, ja aamulla haeskelimme majaa. Sitä ei ollut siellä, mikä on kummallista, sillä kaikki tietävät, että Mc Keon asuu Mustalla Kalliolla. Olimme lähellä rannikkoa, missä tuuli puhaltaa hurjasti ja lunta on paljon. Kaikkialla oli lumivuoria, joita tuuli oli kasannut. Minulla on ajatus kaivaa, ja kaivankin kerran ja toisenkin lumikinoksia. Pian löydän majan seinän ja kaivan kunnes tapaan oven. Menen sisälle. Mc Keon on kuollut. Ehkä kaksi tai kolme viikkoa hän on ollut kuolleena. Jokin tauti on tavannut hänet, eikä hän ole voinut lähteä ulos. Tuuli ja lumi ovat haudanneet majan. Hän on syönyt ruokansa ja kuollut. Tarkastan hänen astiansa, mutta niissä ei ole ruokaa enää.
"'Lähtekäämme matkaan', sanoi nainen. Hänen silmänsä olivat nälkäiset, ja hän painoi kätensä sydämelleen, ikäänkuin jotakin olisi rinnassa särkynyt. Hän horjui seisoessaan kuin puu tuulessa. 'Yes, lähtekäämme', sanoi mies. Hänen äänensä oli ontto, kuten vanhan korpin koikkuna, ja hän oli nälkähullu. Hänen silmänsä olivat kuin tuliset hiilet, ja hänen ruumiinsa horjui sinne tänne; samoin horjui hänen henkensäkin sen sisällä. Ja minä myös sanon: 'Lähtekäämme.' Sillä yksi ajatus on kiusannut minua ruoskana joka maililla tämän kolmensadan mailin matkalla; se on syöpynyt sieluuni, ja se on, että olen hullu. Sitä paitsi, meillä ei ole muuta neuvoa kuin lähteä, sillä siellä ei ollut ruokaa. Ja me lähdimme, ajattelematta enää silmäpuoli-miehen kohtaloa siellä tiepuolessa lumella.
"Taipaleella on vain vähän liikettä. Toisinaan saattaa kulua kaksi tai kolme kuukautta, ettei ketään kulje siellä. Lumi oli peittänyt jäljet, eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että ihmisiä milloinkaan oli matkannut sitä tietä. Kaiken päivää tuuli puhalsi ja lunta satoi; kaiken päivää me ajoimme, nälän kalvaessa vatsaamme ja ruumiimme heikontuessa joka askeleelta. Sitten nainen alkoi kaatuilla. Sitten mies. Minä en kaadu, mutta minun jalkani ovat raskaat, ja minä kompastelen tämän tästä.
"Oli yö helmikuun lopulla. Minä ammuin kolme metsäkanaa naisen revolverilla, ja me tulimme jotenkuten voimiimme jälleen. Mutta koirilla ei ole mitään syötävää. Ne koettavat pureskella nahkavaljaitaan, ja minun täytyy hätistää kalikalla niitä pois ja ripustaa valjaat yöksi puuhun. Koko yön ne ulvovat ja tappelevat sen puun ympärillä. Nukumme kuin kuolleet, ja aamulla kömmimme ylös niinkuin kuolleet haudoistaan ja lähdemme taas taipaleelle.
"On ensimmäinen maaliskuun aamu, ja sinä aamuna näen ensimmäisen merkin siitä, jota sudenpennut ajavat takaa. On kirkas ilma ja kylmä. Aurinko on kauan taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat kahden puolen, ja ilma välkkyy pakkaskimalteissa. Lunta ei enää sada poluille, ja minä näen tuoreet koirien ja reen jäljet. Siitä on mies kulkenut matkatavaroineen, ja minä näen jäljistä, ettei hän ole voimakas. Hänellä ei myöskään ole kylliksi syötävää. Nuoret sudet näkevät myös tuoreet jäljet ja kiihtyvät kovin. 'Pian!' he sanovat. Koko ajan he hokevat: 'Joudu! Nopeammin! Charley, kiirehdi!'
"Mutta meidän kiirehtimisemme käy hyvin hitaasti. Koko ajan mies ja nainen kaatuilevat. Kun he koettavat olla reessä, niin koirat, jotka ovat hyvin heikkoja nekin, kaatuilevat. Sitäpaitsi on niin kylmä, että jos he ovat reessä vähänkään aikaa, he paleltuvat. Nälkäisenä ei kestä kylmää. Kun nainen kaatuu, auttaa mies hänet ylös. Välillä nainen auttaa miestä jaloilleen. Vähän väliä kaatuvat molemmat eivätkä pääse ylös; silloin minun täytyy auttaa heitä, muuten he jäisivät siihen ja kuolisivat lumeen. Tämä on hyvin kovaa työtä, sillä minäkin olen kovin uupunut; minun täytyy näet ajaa koiria, ja mies ja nainen ovat painavat nostaa, heikkoja kun itse ovat. Jopa vihdoin minäkin kaadun hangelle, eikä kukaan ole auttamassa minua jaloilleni. Minun täytyy itse kömpiä pystyyn. Ja joka kerta minä saan itse kömpiä ja auttaa heitä sekä pitää koiria liikkeellä.
"Sinä yönä saan vain yhden metsäkanan, ja me olemme kovin nälissämme. Ja sinä yönä mies sanoo minulle: 'Mihin aikaan lähdemme huomenna, Charley?' Kuin kummituksen äänellä hän sen sanoo. Minä sanon: 'Koko ajanhan olette lähteneet kello viisi aamulla.' 'Huomenna', sanoo hän, 'tahdomme lähteä kello kolme'. Minä nauran katkerasti ja sanon: 'Te olette kuollut mies.' Mutta hän sanoo: 'Huomisaamuna lähdemme kello kolme.'
"Ja me lähdemme kolmelta, sillä olenhan heidän miehensä, ja kaikki mitä he määräävät, tulee tehdä, ja minä teen. Ilma on kirkas ja kylmä, eikä tuule. Kun päivä tulee, näemme tietä pitkälti eteemme. Kaikki hyvin hiljaista. Emme kuule ääntäkään, paitsi sydämiemme sykinnän, ja äänettömyydessä se on kuuluva ääni. Me olemme kuin unissakävijöitä, kävelemme unessa, kunnes kaadumme; sitten me tajuamme, että meidän täytyy nousta, ja näemme tien vielä kerran ja kuulemme sydämiemme sykkivän. Toisinaan, näin unessa kävellessäni, ajattelen outoja asioita. Miksi Sitka-Charley elää? kysyn minä itseltäni. Miksi Sitka-Charley tekee kovaa työtä? Miksi ajaa nälkäisenä ja kärsii kaikkea tätä tuskaa? Siksi, että saa seitsemänsataaviisikymmentä dollaria kuussa, vastaan ja tiedän sen olevan hullun vastauksen. Vaikka se on oikea vastaus. Ja sen jälkeen en enää koskaan pidä väliä rahalla. Sillä sinä päivänä suuri viisaus valkeni minulle. Tämä oli suuri vajo, ja minä näin selvästi sekä tunsin, ettei ihmisen tarvitse elää rahan vuoksi, vaan sen onnen vuoksi, jota kukaan ei voi antaa, ostaa eikä myydä. Se on kokonaan yläpuolella kaiken rahan arvoa maailmassa.
"Aamulla saavumme takaa-ajetun miehen viimeiselle leiripaikalle. Tässä on ollut kehno nuotio, jollaisen tekee mies, joka on nälkäinen ja voimaton. Lumella on peitteen ja käärevaatteiden riekaleita, ja minä tiedän mitä on tapahtunut. Hänen koiransa ovat syöneet valjaansa, ja hän on tehnyt uudet makuuvaatteista. Mies ja nainen tuijottavat tarkasti näkemäänsä, ja katsoessani heihin tunnen kylmien väreiden karmivan selkääni. Heidän silmänsä ovat väsymyksestä ja nälästä mielettömät ja palavat kuin tuli syvällä heidän päässään. Heidän kasvonsa muistuttavat ihmisten kasvoja, jotka ovat nälkään kuolleet. Ja heidän poskensa ovat mustanpuhuvat ja niiden liha on kuollut paljosta paleltumisesta. 'Lähtekäämme', sanoo mies. Mutta nainen yskii ja kaatuu lumeen. Tämä on kuivaa yskää, jonka pakkanen on iskenyt keuhkoihin. Kauan aikaa hän yskii, sitten hän niinkuin haudastaan ryömivä nousee jaloilleen. Kyyneleet ovat jäätyneet hänen poskilleen, ja hänen hengityksensä korisee tullen mennen. Ja hän sanoo: 'Lähtekäämme.'
"Me lähdemme. Ja me vaellamme kuin unessa läpi äänettömän seudun, ja joka askel on unta, emmekä me tunne tuskaa; ja jokainen kaatumisemme herättää meidät, ja silloin näemme lunta, vuoria ja edellämme kulkevan miehen tuoreita jälkiä, ja silloin tunnemme taas tuskaa. Vihdoin saavumme paikalle, missä näemme pitkälti eteemme, ja sen, jota he ajavat, näemme edellämme. Mailin matkan päässä liikkuu musta pilkku lumella. Minun silmäni ovat himmeät, ja minun täytyy terästää näköäni. Ja minä näen miehen, koiria ja reen. Ja ne sudenpennut näkevät myös. He eivät voi enää puhua, mutta he sopertavat: 'Eteenpäin! eteenpäin! Kiiruhtakaamme!'