"Enkö ole jo sanonut, etten kysy enää? He maksavat minulle seitsemänsataaviisikymmentä dollaria kuussa. He ovat isäntiäni. Minä olen heidän miehensä. Jos he sanovat: 'Charley, nouse, me lähdemme helvettiin', niin minä valjastan koirat ja läimäytän piiskalla, ja me ajamme helvettiin. Niin nytkin valjastan koirat ja me lähdemme alas Yukonia. Mihinkä me menemme? En tiedä. Eivätkä he sano. Sanovat vain: 'Eteenpäin! Eteenpäin! Me tahdomme eteenpäin!'
"He ovat hyvin uupuneet. Sillä he ovat kulkeneet monta sataa mailia eivätkä he ymmärrä matkan tekoa. Sitä paitsi heidän yskänsä on kamala — kuiva yskä, joka saattaa voimakkaat miehet kiroamaan ja heikot miehet itkemään. Mutta he vain eteenpäin. Joka päivä eteenpäin. Koirat eivät koskaan saa levätä. Alinomaa he ostavat uusia koiria. Kaikissa majapaikoissa, kaikilla asemilla, kaikissa intiaanikylissä he heittävät sivuun väsyneet koirat ja ostavat uudet tilalle. Heillä on paljon rahaa, rahaa ilman määrää, ja kuin vettä he jakelevat sitä. Ovatko he hulluja? Toisinaan ajattelen niin, sillä piru heitä ajaa eteenpäin ja eteenpäin, aina eteenpäin. Mitähän he ajavat takaa? Ei kultaa. Sillä he eivät pysähdy kaivamaan. Ajattelen kauan aikaa. Sitten ajattelen, että he hakevat jotakuta ihmistä. Mutta ketä? Milloinkaan emme häntä saa nähdä. Kuitenkin he ovat niinkuin sudet tappomatkalla. Mutta he ovat hauskoja susia, lauhkeita susia, sudenpentuja, jotka eivät ymmärrä matkan vaivoja. He itkevät yöllä ääneensä nukkuessaan. He vaikeroivat ja voihkivat unissaan, kun ovat niin rasittuneita. Ja päivällä, laahustaessaan taivalta, he itkevät hengityksensä lomassa. He ovat somia susia.
"Me sivuutamme Fort Yukonin. Me sivuutamme Fort Hamiltonin. Me sivuutamme Minookin. Tammikuu on tullut ja sekin on jo lähellä loppuaan. Päivät hyvin lyhyitä. Kello yhdeksän tulee päivä. Kello kolme yö. Ja on kylmä. Ja jopa minäkin, Sitka-Charley, olen väsynyt. Ajammeko aina tällä tavalla eteenpäin ilman loppua? En tiedä. Mutta pitkin matkaa koetan minä vaania nähdäkseni mitä he hakevat. Harvoja ihmisiä on taipaleella. Toisinaan ajamme sata mailia näkemättä elämän merkkiäkään. Kaikkialla hyvin hiljaista. Missään ei kuulu ääntäkään. Väliin pyryttää lunta, ja me olemme kuin harhailevat aaveet. Väliin on kirkasta ja keskipäivällä aurinko katsoo meitä tuokion yli mäkien etelästä. Revontulet välkkyvät taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat, ja ilma on täynnä pakkashuurua.
"Minä, Sitka-Charley, olen voimakas mies. Olen nuotiolla syntynyt ja eräretkillä elänyt kaiket päiväni. Ja sittenkin nämä kaksi sudenpentua ovat väsyttäneet minut. Olen laiha kuin nälkiintynyt kissa ja nautin levosta öisin vuoteellani ja samalla olen kovin väsynyt. Vaikka he lyöttäytyvät matkalle yön selkään ennen päivän koittoa, sittenkin yön tullen tapaa pimeys heidät tiellä. Nämä kaksi sudenpentua! Jos minä olen laiha kuin nälkiintynyt kissa, niin he ovat kuin kissoja, jotka eivät koskaan ole syöneet ja ovat kuolemaisillaan. Heidän silmänsä ovat syvissä kuopissa heidän päässään ja palavat toisinaan kuin kuumetautisilla, välillä ovat taas himmeät ja sumeat kuin kuolleen silmät. Heidän poskensa ovat kuopilla, kuten vuorenonkalot. Myöskin ovat heidän poskensa mustansiniset ja monien paleltumisten syömät. Toisinaan sanoo nainen aamulla: 'Minä en pääse ylös. En voi liikkua. Kuolema tulee.' Ja silloin mies seisoo hänen vieressään ja sanoo; 'Tule, lähtekäämme eteenpäin.' Ja eteenpäin he lähtevät. Ja toisinaan taas ei mies pääse ylös ja nainen sanoo: 'Tule, lähtekäämme.' Se ainoa asia heillä on aina mielessä, heidän on päästävä eteenpäin. Alinomaa he matkaavat.
"Toisinaan, kauppa-asemilla, he kumpainenkin saavat kirjeitä. En tiedä mitä kirjeissä on. Mutta on kuin jokin vainu heitä johtaisi ja nämä kirjeet sitä auttaisivat. Kerran eräs intiaani antaa heille kirjeen. Juttelen hänen kanssaan. Hän sanoo erään toissilmäisen miehen antaneen hänelle sen kirjeen; miehen, joka kulki nopeaan alas Yukonia. Siinä kaikki. Mutta tiedän nyt, että sudenpennut seuraavat tuon silmäpuolen jälkiä.
"On helmikuu ja me olemme kulkeneet viisitoistasataa mailia. Tulemme Behringin meren lähelle; tuulet ja tuiskut raivoavat. Matka on tukalaa. Saavumme Anwigiin. En tiedä, mutta luulen varmasti heidän saaneen kirjeen Avwigissa, sillä he ovat kovin kiihoittuneita ja sanovat minulle: 'Tule, pian, me lähdemme.' Minä sanon: 'Meidän täytyy ostaa ruokaa', mutta he sanovat: 'Meidän täytyy kulkea keveästi ja paastota.' Myös he sanovat, että voimme saada ruokaa Mc Keonin majassa. Niinpä minä saan tietää, että he aikovat ottaa suuren loikkauksen, sillä Charley Mc Keon asuu siellä, missä Musta Kallio on matkan varrella.
"Ennen lähtöämme minä juttelen ehkä pari minuuttia Anwigin pastorin kanssa. Yes, siitä oli se silmäpuoli mies ajanut ohitse ja kulkenut hyvin nopeasti. Ja taas minä tiedän, että sitä silmäpuolta he ajavat. Me lähdemme Anwigista, vähän ruokaa mukanamme, ja teemme matkaa nopeasti. Valjaissa on kolme verestä koiraa, ja me etenemme hyvää kyytiä. Mies ja nainen ovat kuin mielipuolia. Lähdemme aikaisin aamulla, kuljemme myöhäiseen yöhön. Toisinaan he näyttävät kuolleilta, nämä kaksi sudenpentua, mutta he eivät tahdo kuolla. He rientävät ja rientävät. Kun kuiva yskä ottaa heidät koville, he painavat käsiään vatsaansa vasten ja kierivät kaksinkerroin koukistuneina lumessa ja yskivät, yskivät ja yskivät. He eivät voi kävellä eivätkä puhua. He yskivät kymmenen minuuttia, puolen tuntiakin; ja sitten taas paikalla pystyyn, yskän kyyneleet jäätyneinä kasvoilla, ja sanat, jotka he sanovat, ovat: 'Tule, me lähdemme.'
"Minäkin, Sitka-Charley, olen kovin väsynyt ja ajattelen, että seitsemänsataaviisikymmentä dollaria on liian pieni palkka tällaisesta työstä. Me otamme ison loikkauksen, ja polku on avaamaton. Sudenpennut kulkevat kuonot jälkiä seuraten ja sanovat: 'Pian!' Koko ajan he hoputtavat: 'Pian! Nopeammin! Nopeammin!' Tämä on kovaa koirille. Meillä ei ole paljon ruokaa ja me emme voi antaa niiden syödä kylliksi. Koirat heikontuvat. Mutta niiden täytyy kovasti ponnistella. Nainen säälii tosin niitä, ja usein on kyyneliä hänen silmissään. Mutta piru on hänessä ja se ajaa häntä eteenpäin, pysähtymättä ja antamatta koirien levähtää.
"Ja sitten me yhytämme sen silmäpuolen. Hän on lumella tien vieressä, ja hänen jalkansa on poikki. Sen takia on hänen leirinsä kurja. Kolme päivää hän on ollut peitteisiin kietoutuneena ja pitänyt tulta vireillä. Kun me tapaamme hänet, hän kiroaa. Hän noituu kamalasti. En kenenkään ole koskaan kuullut kiroilevan sillä tavalla. Olen iloinen. Nyt he ovat löytäneet sen, jota ajoivat takaa, ja me saamme levähtää. Mutta nainen sanoo: 'Lähtekäämme. Pian!'
"Olen hämmästynyt. Mutta silmäpuoli mies sanoo: 'Älkää välittäkö minusta. Antakaa minulle ruokanne. Te saatte ruokaa Mc Keonin majassa huomenna. Lähettäkää Mc Keon luokseni. Mutta ajakaa te vain edelleen.' Tämä on toinen susi, vanha susi, ja tämäkin ajattelee vain samaa, ajaa eteenpäin. Niin me annamme hänelle ruokamme, jota ei ole paljon; pilkomme puita hänen nuotiotaan varten, otamme hänen voimakkaimmat koiransa ja ajamme matkaamme. Me jätimme sen silmäpuolen, ja hän kuoli lumeen, sillä Mc Keon ei tullut koskaan hänen luokseen. Ja kuka tuo mies oli ja miksi hän sinne oli tullut, sitä en tiedä. Mutta arvelen, että hän sai työstään suuren palkan mieheltä ja naiselta, niinkuin minäkin.