"Kanootissa on hyvin kylmä, ja välistähän ei kylmän tähden voi hyvin. Välillä hän taas voi hyvin, ja silloin hän laulaa. Hänen äänensä soi kuin hopeakello, ja minun on hyvä olla, aivan kuin olisin Holy Crossin lähetyskirkossa; ja hänen laulaessaan olen voimakas ja soudan helvetinmoisesti. Silloin hän nauraa ja sanoo: 'Luuletko, että ehdimme Dawsoniin ennen jäätymistä, Charley?' Joskus hän istuu kanootissa ollen ajatuksissaan kaukana; hänen silmänsä ovat silloin tyhjät. Hän ei silloin näe Sitka-Charleytä, ei jäätä eikä lunta. Hän on kaukana poissa. Hyvin usein hän on ajatuksissaan kaukana. Silloin hänen kasvonsa eivät aina näytä hyviltä. Ne näyttävät vihaisilta kuin ihmisen, joka on tappamassa toista.
"Viimeinen päivämme ennen Dawsoniin tuloa on hyvin tukala. Rannat jäässä kaikissa suvannoissa, hyhmää virrassa. En voi meloa. Kanootti jäätyy jääköntiksi. En voi päästä maihin. Paljon vaaroja. Koko ajan kuljemme Yukonia alas kuin jäälautalla. Jäät ryskyvät kovin sinä yönä. Sitten jää pysähtyy, kanootti pysähtyy; kaikki pysähtyy. 'Menkäämme maihin', sanoo nainen. Minä sanon: 'ei, paras odottaa'. Vähitellen alkavat jäät taas kulkea alas virtaa. Lunta paljon. En voi nähdä. Yksitoista yöllä kaikki taas pysähtyy. Yhden aikana kaikki taas liikkeelle. Kolmelta jälleen pysähtyy. Kanootti särkyy kuin munankuori, mutta se on jäällä eikä voi vajota. Kuulen koirien ulvovan. Odotamme. Nukumme. Vihdoin aamu koittaa. Lunta ei tule enää. Jäätyminen on tapahtunut, ja siinäpä on Dawson. Kanootti hajoo ja pysähtyy juuri Dawsonin kohdalle. Sitka-Charley on saapunut viimeistä avovettä myöten kaksituhatta kirjettä matkassaan.
"Nainen vuokrasi majan mäeltä, ja yhteen viikkoon en näe häntä lainkaan. Sitten eräänä päivänä hän saapuu luokseni. 'Charley', hän sanoo, 'tahdotko ruveta minulle työhön? Ajat koiria, olet nuotiolla, matkustat kanssani.' Minä sanon tekeväni paljon rahaa kirjeitten kuljetuksella. Hän sanoo: 'Charley, minä maksan enemmän.' Sanon hänelle, että hakku- ja lapiomies kaivoksessa saa viisitoista dollaria päivässä. Hän sanoo: 'Se tekee neljäsataaviisikymmentä dollaria kuussa.' Ja minä sanon: 'Sitka-Charley ei ole hakku- ja lapiomies.' Sitten hän sanoo: 'Ymmärrän, Charley. Maksan seitsemänsataaviisikymmentä dollaria joka kuu.' Se on hyvä palkka, ja minä ryhdyn työhön hänelle. Ostan hänelle koiria ja reen. Matkustamme Klondikea ylös, ylös Bonanzaa ja Eldoradoa, ylös Indian Riveriä, Sulphur Creekille, Dominioniin, takaisin poikki Kultalaakson vedenjakajan ja läpi Liian Paljon Kultaa nimisen kaivospaikan ja taas takaisin Dawsoniin. Koko ajan hän hakee jotain, en tiedä mitä. Olen hämmästynyt. 'Mitä te haette?' kysyn. Hän nauraa. Sitten hän sanoo: 'Ei ole sinun asiasi sitä tietää, Charley.' Sitten en kysy enää mitään.
"Hänellä on pieni revolveri vyössään. Välistä taipaleella hän harjottelee revolverilla. Nauran. 'Miksi naurat, Charley?' hän kysyy. 'Miksi leikit tuolla?' minä sanon. 'Se ei ole hyvä, se on liian pieni. Se on lapselle, pieni lelu.' Kun palaamme Dawsoniin, hän pyytää minua ostamaan hänelle hyvän revolverin. Ostan Colt 44. Se on hyvin raskas, mutta hän kantaa sitä vyössään koko ajan.
"Dawsonissa tulee tuo mies. Mistä hän tuli, en tiedä. Tiedän vain, että hän on checha-quo — teidän kielellä arkajalka. Hänen kätensä ovat pehmeät, aivan kuten naisen. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hän on pehmeä kaikkialta. Ensin ajattelen, että hän on naisen mies. Mutta hän on liian nuori. He myös petaavat kaksi petiä yöksi. Mies on ehkä 20 vuotta vanha. Hänen silmänsä ovat siniset, tukkansa keltainen, hänellä on pienet, keltaiset viikset. Hänen nimensä on John Jones. Ehkä hän on naisen veli. En tiedä. En enää kysele. Luulen vain, ettei hänen nimensä ole John Jones. Muut ihmiset kutsuvat häntä herra Girmaniksi. En usko, että sekään on hänen nimensä. Enkä luule, että naisen nimi on neiti Girman, joksi muut häntä kutsuvat. Arvelen, ettei kukaan tiedä heidän nimiään.
"Eräänä yönä nukun Dawsonissa. Mies herättää minut. Hän sanoo; 'Laita koirat valmiiksi, me lähdemme.' En enää kysele, vaan laitan koirat valmiiksi ja lähdemme matkaan. Menemme Yukonia alas. On yö-aika, on marraskuu ja hyvin kylmä — alle 47 astetta pakkasta. Nainen on pehmeä. Mies on pehmeä. Kylmä puree. He väsyvät. He itkevät hiljaa itsekseen. Sitten sanon, että ehkä pysähdymme ja teemme leirin. Mutta he sanovat, että haluavat jatkaa matkaa. Kolme kertaa sanon, että on parempi tehdä leiri ja levätä, mutta joka kerta he vaan tahtovat jatkaa matkaa. Sitten en sano mitään. Koko ajan, päivästä päivään, on näin. He ovat hyvin pehmeitä. He tulevat jäykiksi ja helliksi. He eivät ymmärrä mokkasiineista, ja heidän jalkansa ovat hyvin kipeät. He ontuvat ja hoippuvat kuin humalaiset, itkevät itsekseen, ja koko ajan he sanovat; 'Eteenpäin! Haluamme kulkea eteenpäin.'
"He ovat kuin hullut. Aina vaan he kulkevat eteenpäin, eteenpäin. Miksi? En tiedä. Ja he vaan kulkevat. Mitä he hakevat? En tiedä. He eivät etsi kultaa. Ei ole ryntäystä. He sitä paitsi käyttävät paljon rahaa. Mutta en enää kysele. Minä vain kuljen ja kuljen, koska olen vahva matkalla ja minulle maksetaan hyvin.
"Tulemme Circle Cityyn. Heidän etsimäänsä ei siellä ole. Luulen, että nyt lepäämme ja annamme koirien tehdä samoin. Mutta emme lepää, emme päivääkään lepää. 'Tule,' sanoo nainen miehelle, 'jatketaan matkaa.' Ja me kuljemme eteenpäin. Poistumme Yukonilta. Ylitämme läntisen jakoalueen ja käännymme Tanana Countryyn. Siellä on uusia kaivauksia. Mutta etsittyä ei ole sielläkään, ja me lähdemme takaisin Circle Cityä kohti.
"Matka on vaikea. Joulukuu on lopuillaan. Päivät ovat lyhyitä ja hyvin kylmiä. Eräänä aamuna on viisikymmentä astetta pakkasta. 'On parasta, ettemme aja tänään', sanon. 'Muuten pakkanen jäädyttää hengityksen ja leikkaa purevasti keuhkoihin. Sitten voimme saada kamalan yskän ja siitä seuraa pian keuhkokuume.' Mutta he ovat checha-quo. He eivät ymmärrä matkaa. He ovat kuolemanväsyneitä, mutta sanovat: 'Eteenpäin!' Ja me matkaamme. Pakkanen leikkaa heidän keuhkoihinsa, ja he saavat kuivan yskän. He yskivät, kunnes kyyneleet juoksivat heidän poskiaan pitkin. Kun läski on käristymässä, täytyy heidän juosta tulen äärestä ja yskiä puoli tuntia lumessa. He palelluttavat poskensa, niin että nahka käy mustaksi ja hyvin araksi. Sen lisäksi mies palelluttaa peukalonsa, kunnes sen pää on aivan katkeamassa, ja hänen täytyy laittaa kintaaseensa iso peukalo pitääkseen sen lämpimänä. Ja toisinaan, kun pakkanen puree kovasti ja peukalo on hyvin kylmetyksissä, hänen täytyy ottaa kinnas pois ja pistää kätensä jalkainsa väliin, pitääkseen sen ihoa vasten lämpimänä.
"Niin nilkutamme Circle Cityyn, ja minäkin, Sitka-Charley, olen väsynyt. On jouluaatto. Minä tanssin, juon ja pidän hauskaa, sillä huomennahan on joulu ja me saamme levätä. Mutta ei. Kello viisi aamulla — jouluaamuna; olen nukkunut kaksi tuntia — tulee mies ja seisoo vuoteeni ääressä. 'Nouse, Charley', hän sanoo, 'valjasta koirat. Me lähdemme.'