"Se on suuri kangas", mutisin minä.
Mutta hän ei minua huomannut, sillä tuo kuva oli hänen mielikuvituksensa silmien edessä ja hän näki ainoastaan sen.
"Sillä kuvalla on monta nimeä", sanoi hän. "Mutta siinä kuvassa näkyi paljon aurinkokoiria, ja sen nimenä pitäisi mielestäni olla 'Aurinkokoirain jäljet'. Tämä tapahtui jo kauan sitten, seitsemän vuotta on kulunut siitä; leikattiin vuosi '97, kun näin tarinani naisen ensikerran. Lindermannin järvellä oli minulla mainio Peterborough-kanootti. Tulin Chilcoot-solan kautta, ja kaksituhatta kirjettä oli matkassani Dawsoniin. Olin kirjeitten kuljettaja. Kaikki samosivat siihen aikaan Klondikeen. Paljon kansaa vaelsi. Monet kaatoivat puita ja rakensivat aluksia. Viimeiset vedet, lunta ilmassa, lunta maassa, jäätä järvissä, jäätä virran suvannoissa. Joka päivä enemmän lunta, enemmän jäätä. Ehkä päivä vielä, ehkä kolme, ehkä kuusi päivää; minä päivänä tahansa voi kaikki olla jäässä, sitten ei enää vettä, kaikki jäätä vain. Kaikkien täytyy kävellä Dawsoniin, kuusisataa mailia, kestää kauan astua. Veneet kulkevat nopeasti. Kaikki pyrkivät veneeseen. Jokainen sanoo: 'Charley, kaksisataa dollaria, jos otat minut kanoottiisi'; 'Charley, kolmesataa dollaria'; 'Charley, neljäsataa dollaria'. Sanon 'ei', koko ajan 'ei'. Olen kirjeitten kuljettaja.
"Aamulla pääsen Lindermannin järvelle. Kävelen kaiken yötä ja olen hyvin väsynyt. Keitän aamiaisen, syön, sitten nukun rannalla kolme tuntia. Herään. Kello on kymmenen. Sataa lunta. Tuulee, puhaltaa oikein navakasti. Kas, ja siinä on nainen, joka istuu lumisella rinteellä. Tämä on valkoinen nainen, nuori, hyvin kaunis, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hän katsoo minuun. Minä katson häneen. Hän on hyvin väsynyt. Hän ei ole tanssijanainen. Näen sen heti. Hän on hyvä nainen, ja hän on hyvin väsynyt.
"'Sinä olet Sitka-Charley', hän sanoo. Nousen vikkelästi ylös ja ravistan lumen peitteistä ja käärin ne kokoon. 'Olen Dawsoniin matkalla', hän sanoo. 'Lähden veneessäsi — kuinka paljon se maksaa?'
"En halunnut ketään veneeseeni. Mutta ei ollut kaunista kieltääkään. Minä sanoin: 'Tuhat dollaria!' Sanon sen leikilläni, jottei nainen voisi tulla mukaani, ja koska niin oli parempi sanoa kuin sanoa 'ei'. Hän katsoo minua tarkasti, sitten hän sanoo: 'Milloin lähdet?' Sanon: 'Heti paikalla!' Silloin hän sanoo: 'All right', ja lupaa maksaa minulle tuhat dollaria!
"Mitä voin sanoa? En tahtonut ottaa naista mukaani, mutta olin antanut sanani, että tuhannella dollarilla hän voi tulla. Olen hämmästynyt. Ehkä hän tekee pilaa; kuitenkin sanon: 'Näyttäkää minulle tuhannen dollaria!' Ja tuo nainen, tuo nuori nainen, aivan yksin matkalla lumisessa erämaassa, hän ottaa tuhannen dollaria esille, vihreäselkäisiä papereita, ja pistää ne minun käteeni. Katson rahaa, katson naista. Mitä minä voin sanoa? Sanon: 'Ei, minun kanoottini on hyvin pieni, siinä ei ole tilaa matkavarusteille.' Hän nauraa! 'Matkustan kauas. Tuossa on tavaramyttyni.' Hän potkaisee pientä kääröä lumessa. Siinä on pari turkisviittaa, kangaspuoli ulospäin, ja muutamia naisen vaatteita niiden sisällä. Nostan käärön lumesta. Se painaa ehkä kolmekymmentäviisi naulaa. Olen hämmästynyt. Hän ottaa sen minulta. Hän sanoo: 'Tule, lähtekäämme!' Hän kantaa käärön veneeseen. Me lähdemme.
"Niin näin sen naisen ensi kerran. Tuuli oli hyvä. Nostin ylös pienen purjeen. Vene kiiti hyvin nopeasti, se lensi kuin lintu yli korkeitten aaltojen. Nainen pelkäsi kovasti. 'Mitä varten tulitte Klondikeen, kun niin pelkäätte?' kysyn minä. Hän nauraa minulle väkinäisesti, mutta on yhä peloissaan. On myös hyvin väsynyt. Lasken koskea Bennettin järvelle. Vesi hyvin huonoa, ja nainen itkee, koska hän pelkää. Purjehdimme alas Bennettiä, lumessa, jäässä ja myrskytuulessa, mutta nainen on hyvin väsynyt ja nukkuu.
"Sinä yönä me leiriydymme Windy Armiin. Nainen istuu tulen ääressä ja syö illallista. Katselen häntä. Hän on kaunis. Hän järjestelee tukkaansa. Runsas ruskea tukka kiiltää väliin kuin kulta tulen loisteessa; hänen kääntäessään päätään näen, kuinka se välähtelee ihan kullanvärisenä. Silmät ovat suuret ja ruskeat, väliin lämpimät kuin kynttilät verhon takaa, hyvin terävät ja kirkkaat kuin katkenneen jään reuna, kun aurinko paistaa siihen. Kun hän hymyilee — kuinka osaan sitä kuvata? — kun hän hymyilee, niin tunnenpa, että valkoinen mies haluaisi suudella häntä juuri hänen hymyillessään. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hänen kätensä ovat pehmoiset kuin pikku lapsen kädet. Hän on pehmoinen kokonaan, kuten pikku lapsi. Hän ei ole laiha, vaan palleroinen kuin pikku lapsi; hänen käsivartensa, hänen jalkansa, hänen lihaksensa, kaikki on pehmeää ja pyöreää kuin pikku lapsella. Hänen uumansa on solakka, ja kun hän seisoo, kun hän kävelee tai kääntää päätään tai liikuttaa käsivarsiaan, niin — en tunne sanaa — mutta kaunista se on katsella kuin — ehkä sanoisin, että hänen piirteensä ovat kuin oivallisen kanootin piirteet, aivan niin, ja hänen liikkeensä ovat kuin mainion kanootin kulku sen liukuessa veden halki tai syöksyessä eteenpäin ryöppyjen valkoisina ja raivoten kuohuessa. Se on verratonta nähdä.
"Mikä sai hänet tulemaan Klondikeen, aivan yksin, runsaasti rahaa mukanaan? En tiedä. Seuraavana päivänä kysyn häneltä. Hän nauraa ja sanoo: 'Sitka-Charley, se ei kuulu sinulle. Olen antanut tuhannen dollaria sinulle, jotta viet minut Dawsoniin. Se vain on sinun asiasi.' Seuraavana päivänä kysyn hänen nimeään. Taas hän nauraa ja sanoo: 'Mary Jones, se on nimeni.' En tiedä hänen nimeään, mutta koko ajan tiesin, ettei Mary Jones ollut hänen nimensä.