"Kuinka tiedät sen olevan viimeisen vedon?" kysyin minä.
"Kuningas ja seitikko ovat pöydällä", hän vastasi. "Kukaan ei ajattele toisia kortteja. Kaikki muut kortit ovat menneet. Kaikilla yksi ajatus. Jokainen pelaa kuninkaalla hävitäkseen, seitikolla voittaakseen. Voi olla, että pankki menettää kaksikymmentä tuhatta dollaria, se voi myöskin voittaa. Yes, sen kuvan minä ymmärrän."
"Sittenkään et tiedä loppua!" huudahdin minä voitonriemuisena. "Se on viimeinen veto, mutta kortit eivät ole vielä käännetyt. Kuvassahan ne eivät koskaan tule käännetyiksi. Eikä kukaan voi tietää, ken voittaa, ken häviää."
"Ja miehet istuvat yhä, eivätkä koskaan puhu", sanoi hän, ja hänen kasvonsa kävivät juhlallisiksi. "Ja katsokaahan eteenpäin nojaavaa kauppamiestä ja hänen kasvoilleen tulvahtanutta lämmintä verta. Merkillistä. Aina he istuvat siinä, aina, eivätkä kortit koskaan tule käännetyiksi."
"Se on kuva", sanoin minä. "Se on elämää. Olet itse nähnyt sitä."
Hän katsoi minuun, mietti ja sanoi sitten perin hitaasti: "Ei, kuten sanoitte, sillä ei ole loppua. Ei kukaan tiedä koskaan loppua. Sittenkin kuva on oikea. Olen nähnyt sen. Se on elämää."
Sitten hän tupakoi pitkän aikaa äänetönnä, miettien valkoisten miesten kuvaviisautta ja vertaillen sitä elämään. Hän nyökäytti päätään useita kertoja ja rykäisi kerran tai kahdesti. Sitten hän kopautti porot piipustaan, täytti sen jälleen huolellisesti ja hetkisen mietiskeltyään sytytti.
"Minä olen nähnyt myös monta kuvaa elämästä", alkoi hän, "ei maalattuja, vaan omin silmin nähtyjä. Olen katsellut niitä kuin kirjettä kirjoittavaa miestä akkunan läpi. Olen nähnyt monta kuvaa elämästä, ilman alkua, ilman loppua, ymmärtämättä."
Äkkiä muuttaen asentoaan hän katsoi minuun ja arvioi minua aatoksissaan.
"Katsokaahan", sanoi hän, "te olette maalaaja. Kuinka maalaisitte tämän kuvan, jonka näin: sillä ei ole alkua, enkä sen loppua ymmärrä; se on kappale elämää, revontulet kynttilöinä ja Alaska kehyksenä?"