Tulin vuorostani sanattomaksi.
"Kuoleeko se?" kertasi hän. "Olettehan maalaaja. Ehkä tiedätte."
"Ei, sitä en tiedä", tunnustin.
"Ei se ole elämää", julisti hän vakuuttavasti. "Elämässä pikku tyttö kuolee tai paranee. Jotain tapahtuu aina elämässä. Kuvassa ei tapahdu mitään. Ei, en ymmärrä."
Hänen pettymyksensä oli ilmeinen. Hän halusi ymmärtää kaikkia asioita, joita valkoiset miehetkin ymmärsivät, mutta nyt, tässä kohden tuo ymmärrys petti. Tunsin myöskin, että hänen esiintymisensä sisälsi taisteluvaatimuksen. Hän pakotti minua osoittamaan hänelle kuvien viisautta. Ja hänellä oli erinomainen näkemysvoima. Olin sen jo aikoja sitten huomannut. Hän syventyi kaikkeen. Hän näki elämän kuvasarjan, tunsi elämää kuvina, yleisti elämää kuvissa, ja sittenkään hän ei ymmärtänyt kuvia, kun katsoi niitä toisten miesten silmien kautta, miesten, jotka esittivät niitä värillä ja kankaalle piirrettynä.
"Kuvat ovat kappaleita elämästä", sanoin. "Maalaamme elämää sellaisena kuin sen näemme. Esimerkiksi, Charley, olet matkalla. On yö. Näet majan. Akkuna on valaistu. Katsot akkunan läpi sekunnin tai kaksi, näet jotakin ja lähdet matkaasi. Näit vaikkapa miehen kirjoittamassa kirjettä. Näit jotakin ilman alkua, ilman loppua. Mitään ei tapahdu. Sittenkin se oli kappale elämää, minkä näit. Muistat sen perästäpäin. Tuo näky on kuvana muistissasi. Ja akkuna on kuvan kehyksenä."
Huomasin, että hän kuunteli jännittyneenä, ja tunsin, että hän kuvaillessani oli katsonut sen akkunan läpi kirjettä kirjoittavaa miestä.
"Erään kuvan, jonka te olette maalannut, sen ymmärrän", hän sanoi. "Se
on oikea kuva. Sillä on tarkoitusta. Se on teidän majassanne
Dawsonissa. Siinä on pelipöytä. Miehet pelaavat. Korkeata peliä.
Ratkaisu on käsissä."
"Kuinka tiedät sen?" keskeytin kiihkeästi, sillä tässä oli tilaisuus saada maalauksestani lausunto puolueettomalta arvostelijalta, joka tunsi ainoastaan elämää eikä taidetta, ja joka oli todellisuuden tarkka tuntija. Minä olin sitä paitsi erittäin ylpeä tuosta maalauksestani ja olin nimittänyt sen "Viimeiseksi vedoksi" sekä uskoin sen olevan parhaan taulun, mitä koskaan olin maalannut.
"Peli-liuskoja ei ole pöydällä", selitti Sitka-Charley. "Miehet pelaavat merkeillä. Se merkitsee, että peli on katon rajalla asti. Yksi mies pelaa keltaisilla merkeillä — voi olla, että yksi keltainen merkki on viidensadantuhannen arvoinen, voi olla vain tuhannen dollarin. Joka tapauksessa korkeata peliä. Kukin, pelaa hyvin suurilla panoksilla, peli on ratkeamassa. Kuinkako tiedän? Olettehan maalannut siinä kauppamiehen kasvoille veren värin. (Olin aivan haltioissani selityksestä.) Katsokaahan, olette asettanut hänet etunojaan tuolissaan. Miksi hän nojaa eteenpäin? Miksi hänen kasvonsa ovat niin vakavat? Miksi hänen silmänsä niin kirkkaat? Miksi kauppamies lämpenee niin, että veren väri kohoaa hänen kasvoilleen? Miksi kaikki miehet ovat niin tavattoman hiljaisia — mies joka pelaa keltaisilla merkeillä? — mies joka pelaa valkoisilla merkeillä? — ja mies joka pelaa punaisilla merkeillä? Miksei kukaan puhu? Koska pelissä on paljon rahaa. Koska on viimeinen veto."