Olin ääneti hetkisen, ja sillä välin hänen katseensa harhaili kuvissa, pysähtyen viimein erääseen taulujäljennökseen. Se oli "Leda ja joutsen."
"Tuolla kuvalla", sanoi hän, "ei myöskään ole alkua. Sillä ei ole loppuakaan. Ei, en ymmärrä kuvia."
"Katsoppas tuota kuvaa", käskin, osoittaen kolmanteen paperipalaan. "Se tarkoittaa jotakin. Kerrohan minulle, mitä se tarkoittaa, mitä se sinulle sanoo."
Hän tutki kuvaa moniaita minuutteja.
"Pikku tyttö on sairaana", sanoi hän vihdoin. "Tuossa tohtori katsoo häntä. He ovat valvoneet koko yön — nähkääs, öljy lampussa on alhaalla; aamunsarastus pilkistää akkunasta. Tauti on ankara, tyttö voi kuolla, koska tohtori on niin totinen. Tuossa on äiti. Tauti on ankara, koska äidin pää on painuksissa pöytää vasten ja hän itkee."
"Kuinka tiedät, että hän itkee?" keskeytin. "Ethän näe hänen kasvojaan.
Ehkä hän on nukahtanut?"
Sitka-Charley katsahti minuun äkkiä hämmästyen, loi katseensa sitten taas kuvaan. Oli selvää, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi.
"Ehkä hän on nukahtanut", toisti hän. Hän tutki kuvaa tarkkaan. "Ei, hän ei ole nukahtanut. Sen näen itkevän naisen hartioista. Olen nähnyt itkevän naisen hartiat. Äiti itkee. Tauti on hyvin ankara."
"Ja ymmärrät nyt siis kuvan", minä huudahdin.
Päätään pudistaen hän kysyi: "Pikku tyttö — kuoleeko se?"