"He eivät katsokaan kuollutta miestä. 'Lähtekäämme', sanovat he. Ja me lähdemme. Mutta nyt, kun he ovat tavanneet sen, jota ajoivat takaa, he ovat kuin kuolleita. Viimeinenkin voima on heistä kadonnut. He eivät enää voi pysyä pystyssä. Eivätkä he voi ryömiäkään, vaan väsyneinä he sulkevat silmänsä ja nukkuvat. En näe siinä leiripaikkaa. Minä potkin heitä. Lyön heitä koirapiiskalla ja annan heille aimo sivalluksia. He huutavat ääneen, mutta heidän täytyy ryömiä. Ja he ryömivät leiripaikalle. Laitan nuotion, etteivät he jäätyisi. Sitten palaan takaisin reen luo. Tapan vieraan miehen koirat, jotta saamme lihaa, ettemme näänny nälkään. Käärin miehen ja naisen peitteisiin, ja he nukkuvat. Välillä herätän heidät ja annan heille pienen lihakappaleen. He eivät ole hereillä, mutta he ottavat lihan. Nainen nukkuu puolitoista päivää. Sitten hän herää ja käy uudestaan nukkumaan. Mies nukkuu kaksi päivää, herää, ja hänkin taas nukkuu. Sen jälkeen ajamme St. Michaelin rannikolle. Ja kun jää lähti Behringin merestä, matkustivat mies ja nainen höyrylaivalla pois. Mutta ensin he maksoivat minulle ne seitsemänsataaviisikymmentä dollariani kuukaudelta. Lisäksi he lahjoittivat minulle tuhannen dollaria. Ja tämä tapahtui sinä vuonna, jolloin Sitka-Charley antoi paljon rahaa Holy Crossin lähetysseuralle."
"Mutta miksi he tappoivat miehen?" kysäisin minä.
Sitka-Charley viivytti vastausta, kunnes oli sytyttänyt piippunsa. Hän vilkaisi "Poliisilehden" kuvaa ja nyökkäsi päätään sille, totunnaiseen tapaansa. Sitten hän sanoi hitaasti ja aatoksissaan:
"Olen ajatellut sitä paljon. En tiedä. Jotain tapahtui. Sen kuvan muistan. Se on samaa kuin akkunasta katsoisi kirjettä kirjoittavaa miestä. He tulivat minun elämääni ja he menivät elämästäni, mutta kuva on sellainen kuin kerroin, — ilman alkua, ilman ymmärrettävää loppua."
"Monta kuvaa maalasit kertomuksessasi", sanoin minä.
"Ah", hän nyökäytti päätään. "Mutta ne olivat ilman alkua ja ilman loppua."
"Kaikkein viimeisimmässä kuvassa oli loppu", sanoin minä.
"Aivan niin", vastasi hän. "Mutta mikä loppu?"
"Se oli kappale elämää", huomautin.
"Aivan", vastasi hän. "Se oli kappale elämää."