Viuh! Ruoska iski koiriin vihaisesti, varsinkin kaatuneeseen koiraan.
"Älä, Mason", kielsi Malemute Kid. "Koiraparka vetää viimeisiä virsiään. Odota, minä ajan valjakkoni edelle."
Mason pidättäytyi lyömästä, kunnes viimeinen sana oli lausuttu, sitten läimähti pitkä sivallus, ja siima kietoutui onnettoman olion ympäri. Carmen — sillä se oli Carmen — tuupertui lumeen surkeasti ulisten ja kellahti kyljelleen.
Se oli surullinen hetki, erämatkan ikäviä ilmiöitä — kuoleva koira, kaksi matkakumppania vihassa. Ruth katsoi rukoilevasti miehestä toiseen. Mutta Malemute Kid hillitsi itsensä, vaikka hänen silmissään oli kokonainen syytösten maailma. Hän kumartui koiran puoleen ja päästi vetohihnat. Ei sanaakaan sanottu. Valjakot olivat parittaiset ja vaikeus voitettiin, reet olivat liikkeellä jälleen, kuolevan koiran laahatessa itseään jäljessä. Niin kauan kuin koira voi kulkea, sitä ei ammuta, sille annetaan viimeinen tilaisuus — ryömiä leirille, jos jaksaa, toivossa että saadaan hirvi surmatuksi.
Jo katuen äkkipikaisuuttaan, mutta liian itsepäisenä hieromaan sovintoa, Mason raahusti matkueen päässä, aavistamatta mikä vaara väikkyi ilmassa. Metsä peitti sakeana suojaisen alangon, jonka läpi heidän tiensä kulki. Viisikymmentä jalkaa tai vähän enemmän polulta kohosi korkea honka. Sukupolvien ajan se oli siinä seisonut ja sukupolvien ajan se oli odotellut tätä tilaisuutta — ja kaipa oli jo Masoninkin mitta täysi.
Mason kumartui sitomaan auenneita mokkasiininsa nauhoja. Reet seisahtuivat ja koirat makasivat lumessa vinkumatta. Hiljaisuus oli yliluonnollista, ei henkäyskään kahisuttanut pakkashuuruista metsää; kylmyys ja äänettömyys jähmetyttivät luonnon sydämen ja sen huulien värinän. Huokaus kulki halki ilman — he eivät näyttäneet kuulevan sitä, mutta he pikemmin tunsivat sen, kuten varoituksen, että liikettä oli tulossa liikkumattomuuteen. Sitten suuri puu, vuosien ja lumen painosta väsynyt, esitti viimeisen osansa elämän murhenäytelmässä. Mason kuuli varoittavan ryskeen ja yritti juosta pois alta, mutta hän ehti tuskin liikahtaakaan, ennenkuin isku sattui suoraan hartioihin.
Äkillinen vaara, nopea kuolema — kuinka usein Malemute Kid olikaan katsonut niitä kasvoihin! Hongan neulaset vielä vavahtelivat, kun hän antoi käskynsä ja kävi toimeen. Eikä intiaaninainen pyörtynyt eikä nostanut turhaa valitusta, kuten tekevät monet hänen valkoisista sisaristaan. Malemute Kidin käskystä hän heittäytyi koko painollaan tilapäisen vivun päähän keventääkseen painoa miehensä päältä, joka, vaikka Malemute Kidkin ryntäsi oitis puun kimppuun kirveineen, olisi menehtynyt alla. Teräs kalskahti iloisesti, kun se pureutui jäätyneeseen puunrunkoon; jokaista iskua seurasi voimakas, puunhakkaajan "Huh! Huh!"
Vihdoin Kid sai lumesta esille surkean olennon, joka kerran oli ollut mies. Mutta pahempi hänen toverinsa tuskaa oli mykkä, toivovan toivottomuuden hätä naisen kasvoilla. Puhuttiin vähän; pohjolan väki on aikaisin oppinut ymmärtämään sanojen turhuuden ja tekojen arvaamattoman avun. 47 asteen pakkasessa ei mies tietenkään voi maata monta minuuttia lumessa ja pysyä hengissä. Vetohihnat katkaistiin ja loukkaantunut käärittiin turkisnahkoihin ja asetettiin havuvuoteelle. Hänen edessään paloi tuli, joka oli tehty puusta, mikä oli tapaturman aiheuttanut. Taakse ja osittain ylle oli pingoitettu alkeellinen tuulensuoja — kankaan riekale, joka otti vastaan kuumuuden säteilyn ja heijasti lämpöä pitkin hänen pituuttaan — keino, minkä tuntevat miehet, jotka tutkivat fysiikkaa.
Ja miehet, joiden vuoteelle kuolema on hiipinyt, tuntevat milloin se kutsuu. Mason oli hirvittävästi ruhjoutunut. Nopeakin tarkastus ilmaisi sen. Hänen oikea käsivartensa, jalkansa ja selkänsä olivat poikki; hänen raajansa olivat lantiosta saakka halvaantuneet, ja sisälliset vammat olivat arvatenkin yhtä suuret. Puuskittainen valitus oli ainoa elonmerkki hänessä.
Ei toivoakaan; mitään ei voitu tehdä. Säälimätön yö hiipi hitaasti heidän ylleen — Ruthin lujaluontoisuus epätoivossakin oli hänen rotunsa tapoja, ja Malemute Kidin pronssikasvoille uurtui uusia vakoja. Todellisuudessa Mason itse kärsi kaikkein vähimmän, sillä hän vietti aikaansa Itäisessä Tennesseessä, Suurilla Savuvuorilla, eläen jälleen lapsuutensa huolettomia päiviä. Ja liikuttavin oli hänelle kauan sitten unhoittamansa eteläisen syntymäseudun sävel, kun hän houraili uimapaikoista, supinmetsästyksistä ja vesimeloninvarkauksista. Se oli arvoitusta Ruthille, mutta Kid ymmärsi ja tunsi — tunsi, niinkuin vain se voi tuntea, joka on vuosia ollut kaikkien sivistysmaailman antimien ulkopuolella.