Nainen heitti pois alakuloisuutensa, ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi suuresta rakkaudesta valkoiseen herraansa — ensimmäiseen valkoiseen mieheen, jonka hän oli nähnyt — ensimmäiseen mieheen, jonka hän oli tuntenut kohtelevan naista muunakin kuin pelkkänä elukkana tai vetojuhtana
"Niin, Ruth", jatkoi hänen miehensä omituisella kielisotkuisella murteella, jolla ainoastaan he taisivat toisiaan ymmärtää; "odota, kunhan selviämme tästä ja pääsemme ulos. Me otamme Valkoisen Miehen kanootin ja lähdemme Suolaiselle Vedelle. Yes, paha vesi, myrskyinen vesi — suuret vuoret tanssivat ylösalas koko ajan. Ja niin pitkälle, niin kauas, niin kauas pois — sinä matkaat kymmenen unta, kaksikymmentä unta, neljäkymmentä unta" (hän laski havainnollisesti vuorokaudet sormillaan), "koko aika vettä, pahaa vettä. Sitten tulet suureen kylään, missä on niin paljon ihmisiä kuin moskiittejä tulevana kesänä. Wigwamit, oo, niin korkeita — kymmenen, kaksikymmentä honkaa. Hi-juu shookum!"
Hän pysähtyi voimattomana, loi vetoavan katseen Malemute Kidiin, asetteli sitten käsillään viittoen, kuin suurella työllä, mielikuvituksessaan kaksikymmentä honkaa päällekkäin. Malemute Kid hymyili rohkaisevan ylimielisesti, mutta Ruthin silmät laajenivat ihmetyksestä ja mielihyvästä, sillä hän puolittain luuli miehensä laskevan leikkiä ja siten hurmaavan hänen naissydänparkaansa.
"Ja sitten astut laatikkoon ja — puff! — noin ylös." Hän heitti tyhjän kuppinsa ilmaan kuvaannollisesti, ja siepattuaan sen ketterästi kiinni huudahti: "Ja — piff! — noin tulet alas. Oo, suuria lääkemiehiä! Sinä lähdet Fort Yukoniin, minä Arctic Cityyn — kaksikymmentäviisi unta — pitkä lanka koko matkan — minä otan langasta kiinni — minä huudan: 'Haloo, Ruth! Kuinka voit!' — ja sinä huudat vastaan: 'Onko se minun hyvä mieheni?' — ja minä sanon: 'Yes!' — ja sinä sanot: 'Ei voi paistaa hyvää leipää, ei ole enää soodaa', — sitten minä sanon: 'Katso hyllylle, jauhojen alle; hyvästi!' Sinä katsot ja löydät paljon soodaa. Koko ajan sinä olet Fort Yukonissa, minä Arctic Cityssä. Hi-juu lääkemies!"
Ruth hymyili niin sydämellisesti kauniille kertomukselle, että molemmat miehet purskahtivat nauruun. Koirien rähinä kuitenkin lopetti lyhyeen ulkomaailman ihmettelyn, ja kun tappelevat koirat oli erotettu ja nainen köyttänyt reet kiinni, oli kaikki valmiina lähtöön.
"Us — Baldy! Hei! Us, us!" Mason löi tuimasti ruoskallaan, ja koirat vinkuivat hiljaa vaipuessaan jälkiin, ja hänen täytyi päästää reki ohjaustangolla. Ruth seurasi perässä toisella valjakolla, jättäen jälkeensä Malemute Kidin, joka ensin autettuaan hänet matkaan piti huolta jälkijoukosta. Niin voimakas mies kuin olikin, peto, joka voi iskullaan kellistää härän, ei hän olisi hennonut lyödä eläinparkoja, vaan suostutteli niitä kujeilla, mitä koiranajaja harvoin tekee — vieläpä miltei itki niiden kurjuutta.
"Joutukaa siinä, te kipeäjalkaiset pedot!" mutisi hän monasti, turhaan yritettyään saada kuormaa lähtemään. Mutta hänen malttinsa tuli lopulta korvatuksi, kun koirat tuskasta uikuttaen pyrkivät saavuttamaan toverinsa.
Ei enää juteltu, eivätkä matkan vaivat sallineetkaan sellaista turhaa ajankulutusta. Sillä kaikista vaivoista tappavinta on taivallus pohjoisissa erämaissa. Onnellinen se mies, joka kestää päivänmatkan, äänettömyys sivullaan, ja saa matkata kuljettua tietä. Ja kaikista sydäntäsärkevistä vaivoista on tien avaus pahinta. Joka askeleella painuvat suuret tallukkamokkasiinit lumeen polvia myöten. Sitten ylös, suoraan ylös, — jos astut tuumankin sivuun, se on varma turmion merkki. Lumikengän täytyy olla kohollaan lumenpinnan yläpuolella, ennenkuin astuu eteenpäin, sitten taas alas, ja toinen jalka jää ylhäälle puolen jaardin verran. Joka joutuu tällaiseen menoon ensi kertaa, saa, jos ei aseta kenkiään vaarallisesti lähekkäin eikä osaa mitata askeleitaan pettävässä lumessa, heittää sikseen kulkunsa jo sadan jaardin päässä; mutta se joka pysyy koirien mukana koko päivän, voi hyvin hiipiä makuusäkkiinsä puhtaalla omallatunnolla ja ylpeydellä, joka menee kaiken ymmärryksen yli; ja se joka matkustaa kaksikymmentä unta Pitkällä Polulla, on mies, jota jumalatkin voivat kadehtia.
Iltapäivä kului, ja Valkoisessa Hiljaisuudessa kulkivat matkamiehet äänettöminä. Luonnolla on monta keinoa osoittaa ihmiselle hänen rajallisuutensa — luoteen ja vuoksen keskeymätön vaihtelu, raivoava myrsky, maanjäristykset, taivaan tykistön pitkä jylinä — mutta suurenmoisin ja masentavin on Valkoisen Hiljaisuuden passiivinen vaikutus. Kaikki liikkeet lakkaavat, taivas selkiää, avaruus hohtaa kuparinvärisenä. Pieninkin kuiske tuntuu pyhyyden herjaukselta, ja mies tulee araksi; yksin oma äänensäkin häntä peloittaa. Ainoana elonmerkkinä, pienenä täplänä, hän kulkee aavemaisena kuolleen, aavan maailman halki; hän vapisee rohkeuttaan, ymmärtää olevansa itikan veroinen, ei muuta. Outoja ajatuksia herää kutsumatta, ja salaperäisyys pyrkii valtaamaan mielen. Ja kuoleman pelko, jumala, kaikkeuden pelko tunkee mieleen, — ylösnousemuksen ja elämän toivo vangitsee olemuksen, turha kaipuu — ja silloin, jos koskaan, ihminen tuntee olevansa jumalansa kanssa kahden.
Sillä tavoin päivä kului. Virta teki suuren mutkan, ja Mason ohjasi valjakon niemennenän poikki kulkevaan uomaan. Mutta koirat tekivät tenän, kun piti nousta korkealle törmälle. Yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka Ruth ja Malemute Kid auttoivat työntämällä rekeä, ne suistuivat takaisin. Sitten tehtiin yhteisvoimainen yritys. Kurjat luontokappaleet, nälästä uupuneet, ponnistivat viimeisetkin voimansa. Ylös, ylös — reki kohosi törmälle; mutta etumainen tempasi koiraköyden miehen taitse oikealle livahuttaen Masonin kengät. Seuraus oli tuskastuttava. Mason tempautui nurin, yksi koirista kaatui polulla; ja reki suistui takaisin, raahaten kaikki muassaan törmän alle.