"Vaimoni ja poikani tähden, Kid. Älä pyydä sitä."
"Yksi päivä."
"Ei, ei! Minä käsken —"
"Yksi ainoa päivä. Me voimme tulla toimeen sen ajan, ja minä voin saada hirven."
"Ei — taikka — all right. Yksi ainoa päivä, mutta ei minuuttiakaan enempää. Ja Kid — älä, älä jätä minua kitumaan. Vain laukaus, liipasimen veto. Ymmärräthän. Ajattele sitä! Liha minun lihastani, enkä koskaan saa elävänä nähdä häntä!"
"Käske Ruth tänne. Tahdon sanoa hänelle hyvästi ja kertoa hänelle, että hänen täytyy ajatella poikaa eikä odottaa kuolemaani. Hän voisi kieltäytyä lähtemästä kanssasi, jollen sano sitä hänelle. Hyvästi, vanha toveri, hyvästi.
"Kid! Minä sanon — kolo siellä kuopan yläpuolella, lähellä ränniä.
Minä huuhdoin siitä neljäkymmentä senttiä lapiolta.
"Ja Kid!" Tämä kumartui alemma kuullakseen viimeiset heikot sanat, kuolevan miehen ylpeyden lannistumisen. "Minä kadun — sitä — Carmenin juttua."
Jättäen tytön itkemään hiljaa miehensä yli kumartuneena Malemute Kid pujahti parkaansa ja lumikenkiin, tempasi luodikon kainaloonsa ja lähti metsälle. Hän ei ollut ensikertalainen pohjolan ankarissa suruissa, mutta milloinkaan ei hän ollut joutunut niin kiusalliseen pulmaan kuin nyt. Olihan tämäkin selvä matemaattinen kysymys — kolme kuolemaa yhtä jo tuomittua vastaan! Mutta nyt hän epäröi. Viisi vuotta hartia hartiassa kiinni, virroilla ja taipaleilla, leirillä ja kaivoksilla, kuolema silmien edessä maalla ja vesillä sekä nälänhädässä, niin tämä ystävyysliitto oli solmittu. Niin luja oli se solmu, että hän oli usein tuntenut mustasukkaisuutta Ruthia kohtaan ensi alussa, kun tämä oli tullut väliin. Ja nyt se ystävyys oli katkeava hänen oman kätensä kautta.
Vaikka hän rukoili hirveä, vain yhtä hirveä, oli kaikki riista näkynyt jättäneen maan, ja lähestyvä yö tapasi miehen hoippumassa leirille kevytkätisenä, raskassydämisenä. Mutta koirien rähinä ja Ruthin kirkuvat huudot jouduttivat hänen askeliaan.