"Paljon tuulee", virkkoi intiaani tervehdykseksi. "Kaikki hyvä? Hyvin hyvä?"
Hans, joka yhä piti haulikkoa, tunsi varmasti, että intiaani laskee hänen syykseen runnellut ruumiit. Hän vilkaisi vaimoonsa kuin odottaen jotakin.
"Hyvää huomenta, Negook", sanoi Edith koettaen salata äänellään hämminkiään. "Ei, ei hyvin hyvä. Paljon tappelua."
"Hyvästi, minä menen nyt, kovin kiire", sanoi intiaani, ja ilman kiireen varjoakaan hän astui suurella ponnekkuudella punaiseksi värjääntyneen lattian poikki, aukaisi oven ja meni. Mies ja nainen katsoivat toisiinsa.
"Hän ajattelee meidän tehneen sen", tapaili Hans, "että minä tein sen."
Edith oli ääneti tuokion. Sitten hän sanoi lyhyesti, tyynesti:
"Älä välitä siitä, mitä hän ajattelee. Se tulee perästäpäin. Nyt me kaivamme kaksi hautaa. Mutta kaikkein ensiksi meidän täytyy sitoa Dennin, ettei hän voi paeta."
Hans kieltäytyi koskemasta murhaajaan, mutta Edith sitoi hänet lujasti käsistä ja jaloista. Sitten hän ja Hans läksivät ulos lumeen. Maa oli jäätynyt. Se ei välittänyt hakun iskuista. He hakivat puita ja lakaisivat lumen pois sekä tekivät jäätyneelle maankamaralle tulen. Kun tuli oli palanut tunnin, oli maa sulanut muutaman tuuman syvyydeltä. Tämän loan he lapioivat pois ja tekivät sitten uuden tulen. Heidän kaivamisensa edistyi kaksi tai kolme tuumaa tunnissa.
Se oli kovaa ja katkeraa työtä. Pyryttävä lumi ei sallinut tulen palaa kovinkaan hyvin. Ja tuuli puhalsi viiltäen heidän vaatteittensa läpi ja tunkeutui heidän ruumiiseensa. He puhelivat vain vähän keskenään. Tuuli haittasi puhetta. Paitsi ihmettelyä, mikä mahtoi olla Denninin teon vaikutin, he olivat ääneti, hirvittävän murhenäytelmän murtamina. Kello yksi, katsottuaan majaan päin, Hans ilmoitti, että hänen oli nälkä.
"Ei, ei nyt, Hans", vastasi Edith. "Minä en voi lähteä yksin majaan keittämään."