Hän yritti temmata pyssyn Edithiltä, mutta tämä tuli lähemmä ja huusi hänelle:
"Hans! Hans! Herää! Älä ole hullu!"
"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn", oli miehen vastaus, "ja minä aion tappaa hänet."
"Mutta se ei ole luvallista", huomautti Edith. "Laki kieltää sen."
Hans irvisti epäillen lain voimaa tällaisella seudulla, ja yhä hän hoki itsekseen:
"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Edith väitteli kauan häntä vastaan, mutta väittely oli yksipuolista, sillä Hans hoki vain: "Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Mutta Edith ei voinut irroittautua lapsuutensa eikä suonissaan virtaavan veren vaikutuksista. Hänellä oli lain perintö, ja oikea menettely oli hänelle lain täyttäminen. Hän ei nähnyt muuta hyväksyttävää menettelymahdollisuutta. Hansin omankäden-oikeus ei ollut sen puolustettavampi kuin Denninin rikoskaan. Vääryyden kostaminen toisella vääryydellä ei luo oikeutta, päätteli Edith; oli olemassa vain yksi tapa rangaista Denniniä, ja se oli yhteiskunnan hyväksymä laillinen rangaistus. Vihdoin Hans antoi vaimolleen perään.
"All right", hän sanoi. "Olkoon sitten niinkuin sinä tahdot. Mutta huomenna tai ylihuomenna hän tappaa sinut ja minut."
Edith pudisti päätään ja ojensi kätensä pyssyä kohti. Hans aikoi antaa sen hänelle, mutta epäröi sitten.
"Parempi olisi, jos antaisit minun tappaa hänet"" pyysi hän.
Jälleen Edith pudisti päätään ja jälleen hän tarttui haulikkoon, kun ovi avautui ja eräs intiaani tuli koputtamatta sisälle. Tuulenpuuska ja lumipyry tulivat hänen kerallaan. He kääntyivät ja katsoivat tulijaan, Hansin yhä pidellessä haulikkoa. Tulija katseli näyttämöä vavahtamatta. Hänen silmänsä sattuivat kuolleisiin ja haavoittuneeseen ohimennen. Ei näkynyt hämminkiä hänen kasvoillaan, ei edes uteliaisuuden ilmettä. Harkey makasi hänen jaloissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan häntä. Häneen nähden ei Harkeyn ruumista ollut olemassakaan.