Elokuussa pestasi hän useita palvelijoita Lee Sing'in avuksi ryhtyen järjestämään vastaanottotilaisuuksia huvilassaan Mill Villey'ssä. Lilian, hänen äitinsä ja veljensä sekä puolisen tusinaa yhteisiä ystäviä olivat vieraina. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kaikki hyvällä tolalla. Ja kolmantena iltana hänen pelatessaan noppapeliä kello yhteentoista saakka oli hänellä jo täysi syy olla ylpeä itsestään. Hän onnistui salaamaan levottomuutensa, mutta kohtalo oli satuttanut niin, että Lilian Gersdale istui pelipöydässä hänen oikealla puolellaan. Tämä neitonen oli puhdas pieni kukkanen ja yötunnelmassa ärsytti häntä tytön hauraus. Hän ei kuitenkaan rakastanut tuota naista sen vähemmin, mutta hän tunsi miltei vastustamattoman halun kietoa käsivartensa tytön ympäri ja piestä häntä. Etenkin koska Lilian näytti voittavan hänessä alaa.
Hän lähetti noutamaan metsästyskoirat ja tuntien miltei halkeavansa kiukusta hyväili hän koiraa ja tämä ote tuntui lieventävän. Kosketus tuohon villakarvaiseen koiraturkkiin tuotti hänelle helpotusta ja näytti siltä kuin kestäisi hän koko illan. Kukaan vieraista ei aavistanut minkälaista kauheata taistelua isännän sisimmässä riehui hänen suruttomasti naurahtaessaan ja siinä pelatessaan mitä suurimmalla tarkkuudella. Kun hän tuli nukkumis-aittaansa ollen varmasti sisäänsuljettuna teki hän kolmasti tai neljästi niin monta ruumiinharjoitusta kuin tavallisesti, kunnes väsähtäneenä kaatui vuoteelle maaten siinä unettomana ja pohtien kahta kysymystä, mitkä erittäin häntä vaivasivat. Yksi näistä oli nuo voimisteluharjoitukset. Ne olivat mahdottomat. Mitä enemmän hän harjoitti tällä rajattomalla tavalla, sitä vahvemmaksi hän kävi. Tietysti väsytti hän näin yökulkijan ja muinaisuuden minän, mutta luultavasti viivytti tämä vain sitä onnettomuuspäivää kun hänen voimansa kävisi hurjaksi ja ylittäisi oman itsensä. Silloin tulisi tuo voima peloittavammaksi kuin ennen milloinkaan. Toinen kysymys oli hänen avioliittonsa ja se viekkaus jota hän pimeyden tultua käytti välttääkseen vaimonsa. Näissä tuloksettomissa mietteissä tulikin uni.
Mistä tuo suuri taistokarhu tuona yönä saapui oli pitkän ajan salaisuutena. Springs Brothers'in sirkus, joka esiintyi Sausalitossa toimeenpani pitkät ja turhat etsiskelyt löytääkseen "Big Benin", suurimman kaikista kesytetyistä karhuista. Mutta "Big Ben" pääsi pakoon ja tuhansien huvilain ja herraskartanoitten parista valitsi se juuri James G. Ward'in huvilan temmellyspaikakseen. Äkkiäpä herra Ward seisoi permannolla väristen jännityksestä ja taisteluhalua uhkuva povi sekä vanha tuttu sotahuuto huulillaan. Ulkosalta kuului koirien kiivas haukunta. Ja ylinnä kaiken hälinän keskeltä kuului koiran kuolinvalitus — Ward tunsi sen omakseen.
Avonuttuun puettuna ja ennättämättä edes ottaa aamukengät jalkoihinsa murtautui hän ovesta minkä Lee Sing oli huolella sulkenut ja syöksyi alas portaita ulos pimeyteen. Kun hänen alastomat jalkansa tunsivat hietakäytävän, pysähtyi hän pistäen kätensä portaitten alle ja veti esille tutunomaisesta piilopaikasta kookkaan kuhmurasauvansa — muuten vanha seuralainen jollakin järjettömällä vuoristoseikkailulla. Raivostuneitten koirien haukunta tuli yhä lähemmäksi ja heilutellen tuota kuhmurasauvaansa syöksyi hän suoraan pensastiheikköön, siellä kohdatakseen petoeläimen.
Heränneet vieraat kokoontuivat suurelle parvekkeelle. Joku heistä sytytti sähkövalonkin, mutta eivät nähneet yön pimeydessä muuta kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana muodostivat puut tiiviin muurin; siitä ei valokaan päässyt pilkahtamaan lävitse. Mutta jossakin täällä pimennossa suoritettiin kauhea taistelu. Kuului hitonmoinen seos eläinääniä; koirien haukuntaa ja karhun mörinää. Kovat iskut siinä jaettiin ja raskaat ruumiit rysähtivät pensaikkoon.
Taistelu siirtyi puitten välistä tielle aivan parvekkeella olevien katsojain eteen. Ja nyt he näkivät. Rouva Gersdale huusi kietoutuen puoleksi tiedottomana poikaansa. Lilian tarttui niin voimakkaasti parvekkeen kaidepuihin, että se koski hänen sormissaan monta päivää jälkeenpäin ja tirkisteli kauhistuneena vaaleatukkaista, villisilmäistä jättiläistä, tuntien hänet siksi mieheksi, jonka kanssa oli määrä solmia avioliitto. Hän heilutteli suurta kuhmurasauvaansa ja tappeli jäykkäniskaisesti mutta tyynesti takkuista villipetoa vastaan. Otus oli suurempi kuin uskalsi kuvitellakaan. Eläimen raajat olivat loppuun kuluttaneet Ward'in aamukauhtanan ja sitäpaitsi kynsineet hänen ihonsa verinaarmuihin.
Lilian Gersdalen kauhun muodosti pääasiassa tuo levottomuus rakastetustaan, mutta oli siinä suuri osa pelkoakin siitä, miten hänelle lopulta kävisi tuossa ottelussa. Ei milloinkaan olisi tuo nainen saattanut uskoa senlaisen kauhistuttavan ja inhoittavan villin piilevän hänen sulhasensa silitettyjen paidanrintojen ja virheettömän pukimen takana. Ja milloinkaan ei hän ole saanut nähdä miten mies taisteli. Senlainen kamppailu ei tosiaankaan lukeutunut nykyaikaan eikä hänen edessään ollut nykyajan ihminenkään, mutta tuota hän ei tiennyt. Sillä nyt ei mies ollut herra James Ward, Washingtonin liikemies vaan muuan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka olosuhteitten pakottamana oli eläytynyt uudelleen kolmentuhannen vuoden perästä.
Koirat piirittivät taistelevia yhä edelleen haukkuen tai riehuivat edestakaisin herättääkseen karhun huomiota. Kun eläin sitten kääntyi ympäri torjuakseen tuonlaiset hyppäykset sivultapäin, syöksyi mies esille pakottaen kuhmurasauvallaan vastustajansa menemään edellään. Joka lyönti kohotti karhun vihan, eläin ryhtyi hyökkäykseen, hypäten otti mies aimo askeleen sivulle koirien ohitse, vetäytyi sitten taaksepäin taas uudistaen hyökkäyksen toiselta suunnalta. Silloin koirat pitivät sopivana hyökätä, vaan eläimen raivo kääntyi jälleen heidän puoleensa.
Äkkiä tuli sitten loppu. Karhu teki käänteen antaen käpälällään eräälle koiralle ankaran iskun; koiran viskasi sitten eläin murtunein kylkiluin ja taittunein selin pitkälle syrjään. Silloinpa vasta ihmispeto tuli haltioihinsa. Kuohuvana raivosta päästi hän itsestään villiytyneen, töykeän äänen juostessaan näkyville ja molemmin käsin heiluttaen kuhmurasauvaansa antaen sen sattua ulvovan karhun keskikalloon. Ei edes karhun kallokaan kestänyt tuonlaista murtavaa iskua; eläin menikin nokilleen kumoon ja koirat heittäytyivät empimättä saaliinsa kimppuun. Ja keskellä koirien myllerrystä loikkasi herra Ward karhun ruumiille seisoen sen päällä hohtavassa sähkövalossa nojautuen kuhmurasauvaansa ja ylisti voittoaan laulamalla tuntemattomalla kielellä erään laulun. Laulu oli niin vanha, että professori Wertz olisi antanut kymmenen vuotta elämästään sen muistiin merkinnästä.
Vieraat riensivät kilvan esille ottaakseen herra Wardin hoitoonsa ja kunnioittaakseen häntä, mutta silloinpa James Ward jälleen katsahti muinaisihmisen silmistä. Hän katsoi vaalean puhtoista rakastamaansa nykyajan tyttöä ja tunsi omituisesti ratkeavan aivoissaan. Hän horjui väsähtäneenä tytön luo, irroitti kuhmurasauvansa ja oli vähällä kaatua. Jotakin oli hänessä epävireessä. Hänen järkensä pirstoutui käsittämättömistä tuskista. Oli kuin hänen sieluansa olisi reväisty kahtia. Hän seurasi toisten katseita huomaten karhun kuolleen ruumiin. Se näky vaikutti häneen kauhistuttavasti. Hän päästi huudon ja olisi karannut tiehensä elleivät toiset taluttaneet häntä sisälle huvilaan.