"Senlaista ei tarvita", sanoi yleinen syyttäjä. "Minulle maksaa kaupunki palkan syyttäjäntoimestani ja kyllä minä syytän. Mutta kuulkaahan mitä teille sanon. Teillä ei ole minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia. Me yhdistämme molemmat jutut yhdeksi ainoaksi ja silloinpa saatte nähdä."
Tuomari Witberg'in näkeminen vaikutti edullisesti Watson'iin. Jokseenkin nuori mies, pieni ja kylliksi lihava, sileäksi ajetuilla sekä verrattain älykkäillä kasvoillaan tuntui hän itseasiassa sangen suopealta. Tätä edullista vaikutusta lisäsivät vielä nuo hymyilevät huulet ja mustien silmien naurunhaluinen kimmellys. Watson'in lähemmin tarkastaessa ja arvostellessa häntä oli hän varma vanhan ystävänsä suuresti erehtyneen.
Mutta Watson tuli piankin toisille mietteille. Patsy Horan ja kaksi hänen apureistaan antoivat senlaisen todistuksen missä oli kokonainen paljous valheita. Watson ei olisi milloinkaan tuota uskonut ellei olisi itse kuullut. He kielsivät toisten olleen tilaisuudessa saapuvilla. Niistä kahdesta todistajasta väitti toinen olleensa keittiössä ja nähneensä Watson'in aiheettoman hyökkäyksen Patsy'n kimppuun kun taas toinen, kapakkahuoneessa ollut, todisti kuinka Watson oli toisen ja kolmannen kerran tullut sisäänhyökäten yrittääkseen tappaa viattoman Patsy'n. Ne syytökset kun asetettiin Watson'in harteille olivat niin suurenlaiset, niin sanomattoman raa'at että hän uskoi niillä vahingoittavansa oman asiansa. Ei voinut ajatellakaan hänen voivan käyttää niin voimakkaita sanoja. Mutta kun he kertoivat niistä raivokkaista lyönneistä, mitkä olivat satamalla sataneet Patsy-raukan kasvoille ja tuolista mikä särettiin hänen turhaan yrittäessään potkaista Patsya, tunsi Watson itsensä samalla kertaa sekä huvitetuksi että surulliseksi. Tutkinto oli kerrassaan ilveily, mutta toiselta puolen oli masentavaa nähdä sitä alhaista tapaa ajatellessa kuinka pitkä on se tie jota ihmiskunnan on kulettava ylöspäin.
Watson ei tuntenut itseänsä. Eikä hänen pahin vihollisensakaan olisi tuntenut häntä siinä kuvassa, minkä todistajat maalasivat äänekkäistä yli-ihmisistä. Mutta niinkuin mutkikkaissa tapauksissa yleensä, oli tässäkin aukkoja ja ristiriitaisuuksia eri kertomusten välillä. Tuomari ei niitä näyttänyt huomioivan ja yleinen syyttäjä ja Patsy'n asianajaja sivuuttivat ne helposti. Watson ei vaivautunut hankkimaan itselleen asianajajaa ja siitä oli hän nyt mielissään.
Mutta hänellä oli jälellä hiukan luottamusta tuomari Witberg'iin kun hän itse astui esille ja rupesi kertomaan omaa historiaansa.
"Satuin aivan sattumalta kulkemaan tuota katua", aloitti Watson, mutta tuomari keskeytti.
"Emme ole täällä kuulemassa mitä te ennen teitte", sanoi tuomari
Witberg. "Kuka löi ensimäisen iskun?"
"Herra tuomari", vastasi Watson, "minulla ei ole todistajia tuosta tappelusta ja voin vain toteennäyttää väitteitäni kertomalla kokonaan koko jutun…"
Taaskin tuli hän keskeytetyksi.
"Täällä ei ole tarkoitus kertoa jännittäviä nurkkanovelleja", ärtyi tuomari Witberg ja katseli ankarasti ja pahaatarkoittavasti häntä. Watson tuskin saattoi uskoa tuon samaksi mieheksi jota oli tavannut ja puhutellut joku minuutti sitten.