"Rouva Duncan, olkaa hyvä ja hillitkää miehenne!"
Mutta vaikkakin nainen oli kalpea ja värisi puisti hän päättäväisenä päätään eikä laannut seuraamasta tapahtumain kulkua.
"On kerrassaan häikäilemätöntä", huusi konsuli Lingford ja väisti kahta keskenään painiskelevaa miestä. "Tämä on hallituksen häpäisemistä … Yhdysvaltain hallituksen. Ja sanon tässä jo etukäteen, ettei tätä jätetä silleen. Olkaa hyvä ja hellittäkää, herra Duncan. Tehän tapatte miehen. Pyydän teitä, vannotan teitä…"
Mutta hän vaikeni, kun korkea vaasi täynnä punaisia ruusuja meni tuhansiksi sirpaleiksi.
Lopulta ei kapteeni Dettmar voinut enää nousta. Hän yritti kohota polvilleen ja käsivarsilleen, mutta vaipui kokoon. Duncan liikutteli jalallaan tuota ähkyvää hylkyä.
"Nyt on hän saanut osansa", sanoi Duncan. "Olen vain antanut hänelle saman kurituksen minkä kapteeni on antanut monelle merimiehelle."
"Ikuinen Herra!" räjähti konsuli Lingford ja tirkisteli kauhuissaan sitä henkilöä minkä oli aamiaisilleen kutsunut.
Duncan naurahti vastahakoisesti, sitten hän hillitsi itsensä.
"Pyydän anteeksi, herra Lingford, pyydän todellisesti anteeksi. Olen peloissani kun tunteeni kuohahtivat ehkä liian paljon."
Konsuli Pingford nielasi ja levitti käsivartensa.