"Kaikki onnistui erittäin hyvin. Heidän sukelluksensa ei kylläkään ollut niin erikoisen merkillinen. Oli siinä joukossa kuitenkin yksi, joka tuli huomatuksi sukelluksessa kuten muissakin urheilulajeissa. Joku valkearotuinen mies oli kaiketi häntä tuohon opettanut, sillä hän teki oikean joutsensukelluksen kauniimmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään sen suorittavan. Tiedättehän kun päällään syöksee veteen suurelta korkeudelta on taikana kohdata vettä juuri oikeassa asennossa. Jos joku sattuu epäonnistumaan merkitsee senlainen tapaturma taittunutta selkää ja niinollen vauriota elämän iäksi. On se myöskin tuottanut kuoleman useille yrittelijöille. Mutta tuo poika taisi sen suorittaa — seitsemänkymmenen jalan korkeudelta hän selvisi hypätessään ylhäältä mastosta. Kädet oli rinnan päällä ja pää taka-asennossa. Hän purjehti miltei linnun tapaan, ylös ja ulos, ulos ja alas ruumis vaakasuorana ilmassa. Jos se vaakasuorana olisi pudonnut mereenkin olisi ruumis haljennut kuin silli. Mutta juuri silmänräpäys ennen veteentuloa taipui pää eteenpäin, käsivarret kietoutuvat kaareen pään ympäri ja ruumis taipuu sulavasti tullen veteen oikeassa asennossa.
"Tuon hypyn teki poika uudelleen ja yhä uudelleen meidän kaikkien ja erittäin neiti Caruthers'in mieleksi. Hän ei ollut minuuttiakaan yli kahden- tai kolmentoista vuoden, mutta kuitenkin oli hän etevin koko parvesta. Hän oli poikien suosikki ja heidän johtajansa. Oli joukossa vanhempiakin mutta kuitenkin tunnustivat he hänet johtajakseen. Hän oli kaunis tuo poika, joustava kun nuori hengittävä pronssijumala silmien väli pitkä, älykäs ja terhakka — saippuakupla, auringon välke ja ihana elonpilke. Olette nähneet senlaisia ihmeellisen suloisia olentoja — eläimiä tai mitä tahansa, leopardin, hevosen — väsymättömiä, raastavia, liian vilkkaita ollakseen rauhassa; niillä on silkinpehmeät lihakset; pieninkin liike todistaa jumalallista syntyperää, vapautunutta ja kaiken yllä elävän valon kiille ja hohto. Pojalla oli sitä kaikkea. Miltei säteilevää elämää tulvi hänestä. Hänen ihonsa loisteli sitä. Hänen silmissään se loimusi. Saatan vannoa, että hänen läheisyydessään tunsin kipunan tuoksun. Häntä nähdessä sai ozon'in hajun nenäänsä — niin raikas ja nuori oli hän, terveyttä uhkuva ja villin luonnollinen.
"Senlainen oli poika. Ja hän hälyytti leikin vielä kestäessä. Pojat syöksyivät kääntösillan luo, uiden niin nopeasti kuin suinkin pääsivät, kaikki sekaisin, polkaisten ja räiskien vedessä, säikähtänein ilmein, suorastaan lensivät vedestä rajusti loiskien ja hypäten, tarttuivat kiinni mihin taisivat auttaen toisiaan merestä ja vihdoinkin seisoivat kaikki kääntösillalla ja tirkistivät veteen.
"Mitä on tekeillä?" kysyi miss Caruthers.
"Luultavasti on se haikala", vastasi kapteeni Bentley. "Onni suosi poikia ettei se saanut jonkun heistä hampaittensa väliin."
"Pelkäävätkö ne haikaloja?" kysyi neitonen.
"Pelkäättekö te?"
Hän värähti, katsahti kaidepuun yli veteen tehden suullaan eleen.
"Vaikkapa saisin koko maailman ja paljon lisää en uskaltaisi lähteä mereen jossa saattaa olla haikaloja", sanoi hän uudelleen värähtäen. "Ne ovat sietämättömät! Sietämättömät!"
Pojat tulivat ylös komentosillalle, nojautuivat kaidepuuhun ja ylistivät neitiä Caruthers'ia, joka oli heittänyt heille mereen niin suuren aarteen. Kun esitys oli loppunut, antoi kapteeni Bentley niille viittauksen poislähtöön. Mutta neiti Caruthers esti häntä siitä.