"Niin kyllä … mutta ei tässä erikoistapauksessa. Nyt on kaiketi parasta minun lähteä."
Mies meni kohti ruokasalin ovea mutta nainen asettui hänen eteensä ja vastassa oli hyvin kaunis este. Mies ojensi vasemman kätensä kuin tarttuakseen häneen vaan epäröi. Mies nähtävästi kunnioitti tuota "heikkoa naista".
"Nähkääs!" virkkoi hän riemuiten. "Tiesinhän varmaan että tuota ette tekisi."
Mies oli aivan hämmästynyt.
"En ole milloinkaan ennen tehnyt naiselle pahaa", selitteli hän, "eikä se ole helppo tehtävä. Mutta aivan varmaan tulen nyt sen tekemään, jos vaan rupeatte huutamaan."
"Ettekö malta viipyä muutaman minuutin ja puhua?" sanoi nainen houkuttelevalla äänellä. "Minusta on se niin mielenkiintoista. Tahtoisin kuulla teidän selittävän miten murtovarkaus on samaa kuin periä senlaista, mikä oikeastaan asianomaiselle kuuluu."
Ihaillen katsoi mies naista.
"Olen aina uskonut naisväen pelkäävän varkaita", tunnusti hän.
"Mutta ette te näytä sitä tekevän".
Nainen naurahti iloisesti.
"On nähkääs ero varkailla ja varkailla. Minä en pelkää teitä, kun olen varma siitä että ette lukeudu senlaisiin, jotka tahtovat tehdä naiselle pahaa. Kasniin, puhukaa nyt hetkisen kanssani. Kukaan ei häiritse meitä. Olen aivan yksin. Minun … minun isäni on matkustanut yöjunalla Newyorkiin. Kaikki palvelijat nukkuvat. Mielelläni tahtoisin antaa teille jotain syötävää — naiset asettavat aina iltaruuan esille keksimilleen murtovarkaille, ainakin sanomalehtien nurkkanovelleissa niin kerrotaan. Mutta en tiedä mistä ruokaa löytäisin. Kenties tahtoisitte jotain juotavaa?"