Mies ei vastannut. Hänen silmänsä olivat kylläkin puhumattomina suunnatut naiseen. Tässä silmänräpäyksessä oli nainen ikäänkuin verhottu häneltä ja hän näki Lännen aurinkoon uponneet lakeudet, missä miehet ja naiset olivat ylevämmät kuin turmeltuneet asukkaat — senlaisina kun hän oli ne nähnyt — Idän kolmasti turmeltuneissa kaupungeissa.
"No, mennään eteenpäin. Miksi ette puhu enää? Miksi ette jatka valheitanne? Miksi ette rukoile vapaaksi pääsyä?"
"Sen kyllä ehkä tekisin", vastasi mies kastellen kuivuneita huuliaan, "ehkä kylläkin pyytäisin vapautta jos…"
"Jos mitä?" kyseli nainen töykeästi, kun mies vaikeni.
"Yritän keksiä muuatta sanaa minkä olette muistuttaneet. Kuten sanottu, ehkä rukoilisin teiltä vapauttani jos olisitte kunniallinen ihminen."
Nainen kalpeni.
"Varokaa", varoitti hän.
"Uskaltaisitteko minut tappaa", sanoi mies halveksivasti. "Maailma on kyllä aika matalalla asteikolla koskapa teidän kaltaisella olennolla on siinä pesäpaikkansa. Mutta niin matalalla se ei vielä liene, että se myöntäisi teille luvan ampua minut kuoliaaksi. Olettehan te alhainen, mutta kaikkein ikävintä on että olette pelkuri kaikessa alhaisuudessanne. Ei tarvita suurtakaan rohkeutta tappamaan ihmistä, mutta te olette sitä vailla. Siinäpä teidän heikkoutenne."
"Ajatelkaahan mitä puhutte", toisti nainen. "Muuten tulee teille ikävyyksiä, sen sanon jo etukäteen. Se saattaa vaikuttaa rangaistukseenne tehden sen joko lievemmäksi tai raskaammaksi."
"On jotain hullusti meidän Herraamme nähden", sanoi mies ilman johdonmukaisuutta, "koskapa antaa teidän vallita. Se on aivan horisonttini yläpuolella mitä hän ajattelee sommitellessaan ihmiskunta-raukalle tuonlaisia kommelluksia. Jos minä olisin Herramme…"