Jean hymyili peittelemättä, katsoi petollisilla silmillään vieraihin, nykäytti olkapäitään ja osoitti herransa tuolin takana otsaansa, ja miettivästi heilutti päätään. Hornista alkoi tuntua hyvin vastenmieliseltä täällä olo. Hän katsoi Martinoviin, mutta häntä ei tämä näyttänyt vähääkään haittaavan.
— Me olemme olleet päivällisellä Darja Mihailovnan luona, sanoi hän aivan levollisesti.
— Vai niin, m:lle Dorinnen luona — ah, hän oli ihastuttava aikomaan, millaiset silmät ja millainen … siinä keskeytyi puhe rykimiseen. No no, hän on kirottu noita-akka nyt. Onneksi ei minun toki ole tarvinnut nähdä häntä enää kahteen vuoteen.
Horn veti henkeä syvään. Hän ei voinut tätä enää kestää, hän tahtoi lähteä; mutta ihmeekseen näki hän Martinovin istuvan kuin kiinni naulittuna.
— Kahteen vuoteen, kuinka niin, Nikolai Konstantinovitsh?
— Enkö minä sitä ole kertonut teille, Dimitri Semenovitsh, lempo vie, olenkin. Ettekö muista, kuinka m:lle Dorinne muurautti kiinni salin oven, niin että minä nyt olen aivan erotettuna muusta talosta?
— Tosiaanko, ja minkä tähden? kysyi Martinov viattomasti.
— Kyllä minä olen sen maininnut teille joskus. Kuin hän, tyttö, tuli kotiin, työnnettiin minut tuolissani saliin … ja taas keskeytyi puhe rykimiseen.
Horn näki, kuinka Jean katsahti tutkivasti, väijyvästi Martinoviin, ja hänkin katsahti ystäväänsä. Martinov oli vähän kalpeampi kuin tavallisesti, mutta muuten istui aivan levollisena. — Mitä ihmettä tämä merkitsee? ajatteli Horn. Mitä varten kiihottaa tuota vanhaa konnaa.
— Kuin hän, Helena Nikolajevna, palasi Smolnasta…