Ei, tämäkö nimi juuri tänä päivänä tässä huoneessa! Horn astui suoraan vanhuksen eteen, kumarsi lyhyeen, melkein epäkohteliaasti ja sanoi:
— Hyvästi, kenraali, minulla on toimia tänä iltana. Ja hän läksi, ottamatta vanhusta kädestä.
Martinov nousi myöskin ja kumarsi.
— Vai niin, översti lähtee jo; niinpä täytyy minunkin lähteä.
Kenraali katsahti kummastuen.
— Älkää unhottako, sanoi hän; kylläpä teillä on hirveän kiire, ettekö vielä voi istua vähää hetkeä?
Mutta Horn oli jo ulkona. Juuri kuin hän hypähti kiireesti vaunuihin, näki hän illan hämärässä nuoren naisolennon, joka pujahti taloon.
Martinov tuskin ehti vaunuihin, kuin Horn äreällä äänellä pikemmin huusi kuin sanoi: aja!
Lyhdit sytytettiin kaduilla ja bulevaardeilla. Valoa tulvi puotien ikkunoista; taivaalla tuikki lukemattomia tähtiä, ja puolikuu, kainouden vertauskuva, seisoi taivaanrannan ja keskitaivaan puolivälissä. Hornin ajatuksissa riehui täydellinen kapinan kuohu. Miksi oli Martinov vienyt hänet tuon vanhan irstailijan luo? Miksi hän ei ollut huomaavinaan, että Horn tahtoi keskeyttää puhelua ja joutua pois sieltä, miksi pakotti hän vanhuksen lausumaan Helenan nimen?
Hänen suuttumuksensa kasvoi kasvamistaan, sillä Martinov näytti istuvan siinä aivan huoletonna. Hän lörpötteli ja nauroi ja sovitteli vanhukselle kaikkia mahdollisia ja mahdottomia nimiä. Viimein Horn ei enää voinut hillitä suuttumustansa, vaan sanoi lyhyeen ja terävästi: