Tuo niin sanottu konsuli näytti levottomalta.
— Valitettavasti en oikein hyvin, vastasi hän. Mutta mitenkä on, Schönfeld, oletteko ehtinyt katsella kirjoja, ja minkälainen on tulos…?
— Herra konsuli, tulos ei ole hyvä, vastasi toinen vakavasti ja matalalla äänellä. Mutta täällä on ihmisiä konttorissa.
Emil Blume käännähti itsensä. Hänen raukeat silmänsä ja veltot piirteensä elehtyivät äkkiä.
— Mitä miehiä nuo on? kysyi hän.
— Toinen on meidän vanha asioimisystävämme, tukkienostelija Veikkoliini, vastasi Schönfeld hymyillen ja pannen erityistä painoa määräyssanalle. Toista en tunne. Parasta olisi kai, jos herra konsuli itse puhuisi heidän kanssansa.
Emil herra teki niinkuin neuvottiin. Hän puhutteli Veikkoliiniä samalla alentuvaisesti ja ammattiveljellisesti, ojensipa vielä hänelle valkoisen kapean kätensäkin.
— Minä olen Emil Blume, uusi isäntä, koetan täyttää isäni sijan asiain hoidossa. Se on kyllä vaikeata, mutta luotan hänen vanhoihin apulaisiinsa. Kuinka Veikkoliini jaksaa, ja kuka on toverinne?
— Kiitoksia kysymästä, kyllähän terveenä nyt ollaan; tämä täällä on muutoin se Matti Kiiskilä Pielisjärveltä.
— Mikä mies Kiiskilä on? kysyi herra Emil kääntyen jättiläisen puoleen.