Matti hämmästyi tämmöisestä kysymyksestä. Koko ikänsä oli hän ollut Blumen väkeä. Neljätoista kesää oli hän kuljettanut Luumen, Pluumen eli Spluumen —minkä nimisenä tämä kauppahuone oli tunnettu koko Karjalassa — neljätoista vuotta oli hän kuljettanut heidän lauttojaan ja lossejaan, maksanut metsänmyyjille ja uittajille kauppahuoneen rahoja kymmeniä tuhansia, nostanut palkkansa, ja nyt tämä herra Blume ei tietänyt, kuka hän oli.
Matin tätä itsekseen kummastellessa, vastasi Veikkoliini:
— Hän on Vellamon kuljettaja.
— Minkä Vellamon?
Matin alaleuka painui velttona alas. Blume ei tuntenut omaa, tammista, tasasaumaista, haaksirikkoutuneesta venäläisestä kruununaluksesta rakennettua Vellamoaan. Paljaalta kummastukselta ei hän nytkään ehtinyt vastata ennen Veikkoliiniä.
— Vellamo on yksi teidän, kauppahuoneen losseja. Kiiskilä on kuljettanut sen sekä tusinan muitakin lankuilla lastattuja losseja Uuraaseen. Hän on nyt paluumatkalla Suikkilan sahalle. Hän se on, joka ensi talvena tulee johtamaan tuota isoa metsänhakkausta Pallasvaaran ja Naulamaan erämaissa.
— Vai niin! Mitä muuta kuuluu sahalta, mitenkä metsänostot sukeutuvat?
Veikkoliinin laihat kasvot, jotka aamullisesta mielenliikutuksesta saakka olivat näyttäneet väsyneiltä ja veltoilta, elehtyivät nyt, ja valppaan tarkkaavaisuuden ilme kuvautui niihin.
— Hinnat ovat nykyjään ulkomailla alhaalla, sanoi Veikkoliini tutkien, mutta tietäähän herra, herra … herra sen paremmin kuin minä.
— Niin, kyllä sen tiedän, sanoi nuori Blume miettiväisestä. Mutta niiden ei pitäisi enään aleta, sanoo herra Schönfeld. Ja luoden apua pyytävän katseen herra Schönfeldiin lisäsi hän: