— Miten on, luulenpa uskaltavamme ostaa metsää taas, vai mitä ajattelette, herra Schönfeld? Kruunu on hakattavaksi leimauttanut kaksikymmentä tuhatta puuta jossain Pielisjärven takana; eikö Veikkoliini tahtoisi tavallisesta palkkiosta ottaa selkoa, minkä arvoinen se metsä on?
Ennenkuin herra Schönfeld ehti sekaantua keskusteluun, sanoi
Veikkoliini:
— Tämä mies on juuri siltä seudulta, missä metsähuutokauppa on pidettävä; hänellä itselläänkin on vähäinen metsä tuolla Pielisjärven seudulla, ja hän aikoo juuri kysyä, mitä herra Blume voisi siitä tarjota.
— Niin, herra Schönfeld, mitähän nyt sopii tarjota? kysyi nuori
Blume.
Herra Schönfeld, kynä korvansa takana, tuli nyt aidakkeelle. Molemmat herrat kumartuivat konttoripöytää vasten ja alkoivat ahkerasti laskemaan, josta Veikkoliini saattoi päättää, että Schönfeld tahtoi maksaa niin vähän, kuin suinkin oli mahdollista, tahi melkeinpä ei mitään. Puutavaran hinnat olivat alenneet Englannissa, ruotsalaiset ja norjalaiset tarjosivat kaikkien mahdollisten hintojen alle.
Lopputuloksena oli se, että Veikkoliini otti tutkiaksensa minkälainen metsän asema oli, minkä arvoinen metsä oli, ja lopullisesti sopiaksensa hinnasta ei puulta vaan koko metsästä, ja sen mukaan voitaisiin sitte toimia.
— Onko Veikkoliinilla muuta sanottavaa?
— Olisihan kyllä sitäkin, vastasi hän arvelevaisesti, silittäen kerta kerralta leukaansa. Kysyisin nöyrimmästi, voinko saada mitä minulla on Teiltä saatavana.
Blume loi pikaisen levottoman silmäyksen herra Schönfeldiin.
Veikkoliini huomasi hänen levottomuutensa, mutta näytti itse tyyneltä ja selittämättömältä tavallisuutensa mukaan.