Yhä nopeammin liikkui hänen huulensa, yhä innokkaammin mies kumarteli. Nyt nosti hän kätensä, pani ne, täynnänsä kunnioitusta, rinnalleen, seisoi hetkisen äänetönnä, loi silmänsä taivaaseen, niin että silmänvalkeainen näkyi. Sen jälkeen otti hän laattialta pyöreän lakkinsa, kääri yhteen viheliäisen mattonsa, pisti sen suureen nahkapussiin ottaen samalla esille vähän sipulia, suolaa ja leipää sekä alkoi aamustella.
Nyt nousi Veikkoliini, haukotteli ja liikutti jäseniään; toinen ei näyttänyt edes huomaavan häntä.
— Hyvää huomenta, vieras, kuinka asiat käyvät?
— Kiitoksi, vastasi tataarilainen, ei paljo hyvin. Olen tämä vuosi lähteny liikkeelle aikaisemmin, kuin olisi pitäny. Sianteurastus ei olla vielä alkanu, harjakset tahto pysyy korkeassa hinnassa.
— Vai niin, te olette harjaksenostelija! Kuinka voitte saada kaikki harjakset myydyiksi. Ompa teillä kauhea määrä niitä, kun ajatte niitä haltuunne näin pitkin koko Karjalaa. Ja minkätähden ette osta harjaksia Venäjällä.
— Niin, jupisi tataarilainen, asia olla se, että kaikki tehtaat
Tallinnassa ja Pietarissa tahto suomalaisi harjaksi. Sergei
Feodorovitsch Viipuris osta minult kaikki harjakset.
— Vai niin, te tunnette siis Sergei Feodorovitschin, kuinka hän jaksaa?
— Minu vanha ystävä ja tuttava Sergei Feodorovitsch voi hyvin, olla vain levoton, ku minä viime kerta näin häne; olla kaupas nuore Blume kans, se olla huono kauppa, Blumen kauppa.
Veikkoliini karkasi äkisti seisaalle. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan vaaleni kovasti. Siis hänkin, Sergei Feodorovitschkin aavisti pahaa. Ja Sergei Feodorovitschilla oli hyvät haistimet, hän vainusi paremmin kuin karhukoira.
— Jäättekö kauaksi aikaa tänne, kysyi Veikkoliini nopeasti.