— Minä mene pois tämä päivä, mutta tule takasi ensi viikko.
— Kuulkaa, sanoi Veikkoliini epäillen ja kuiskaten, luotuansa silmäyksen Mattiin, joka makasi rahilla; tahdotteko luvata minulle yhden asian — — —olla puhumatta tuosta asiasta tänään tässä kylässä, tarkoitan tuosta Blumesta.
Tataarilainen näytti kummastuneelta.
— Niin, ei minu tarvite puhu se, ei se minu koske, Jumala kiitos.
— Kiitoksia, sanoi Veikkoliini, meni pois Matin luo, herätti hänet ja sanoi: nouse heti ja lähtekäämme matkaan.
Matti heräsi, katsoi kummastuneena ympärilleen ja teki niinkuin
Veikkoliini oli sanonut.
Veikkoliini meni suurimman levottomuuden vallassa alas proomulle. Hänen täytyi olla yksin, ihan yksin saadaksensa miettiä tätä asiata. Matin häärätessä köysien ja kaapelien kanssa meni Veikkoliini alas ahtaaseen kastariin. Olihan siis perää kuitenkin siinä, ettei Blume ollut luotettava, ja hän, hänpä oli pannut kaikki vaivalla ansaitut rahansa siihen liikkeeseen! Hiki tihkui hänen otsallensa, koko hänen sisuksensa hehkui, oli kapinassa. Hän ei tuntenut nälkää, hän ei kuullut hinauslaivan räikeitä vihellyksiä, hän ei huomannut, että proomu leiskui kuin täydessä myrskyssä, hän ei kuullut että sade hakkasi proomun kantta. Mikä onneton kohtalo vainosi häntä? Pitikö hänen siis menettää vaimonsa, lapsensa ja nyt omaisuutensa, kalliin säästörahansa, kaikki mitä hän oli haalinut kokoon monen pitkän vaivalloisen vuoden ajalla.
Kun myrsky hänen sisässään viimein oli tyyntynyt, alkoi aprikoiminen päästä oikeuteensa. Mitä tuli hänen tehdä? Ainoastaan yksi keino tarjountui. Mutta oliko oikeaa, oliko kunnollista valita se? Hän ikäänkuin tunsi, että se päätös, jonka hän oli tekevä, jo valmiina asui hänen sisässään. Se oli siinä siemenenä, se paisui, itui, kehitti lehtensä, ja oli kyllä aikanansa puhkeava kukkaan, toimeen, toimeen, joka hänet pelastaisi.
Mutta hän ei tahtonut jouduttaa tätä päätöstä, sen piti tulla noin itsestään, hänen tahtomattaan, hän oli toimiva ikäänkuin tarkoittamatta. Jos siis se, mitä hän oli tekevä, olisi pahaa, niin oli siinä puolustusta itse tapauksessa. Ken ei ole hairahduksen ja pikaistumisen alainen! Hän mietti miettimistään, ja jota enemmän hän mietti, sitä vahvemmaksi ja päättäväisemmäksi hän tunsi itsensä. Viimein sai hän kiinni oikeasta näkökohdasta. Olihan hänen velvollisuutensa pelastaa omansa, valvoa omia etujansa; hänen piti niin tehdä. Ja sen hän olikin tekevä. Jos siksi tuli, niin kyllähän hän pelastuisi kuivalle maalle; kuinka toisten kävi, niin, se oli heidän asiansa.
Tätä hän istui hautomassa monta tuntia. Vihdoin viimeinkin, kun jo alkoi olla iltapuoli, nousi hän kannelle. Oli nyt tultu Pyhäselän yli ja lähestyttiin verraten tasaista maata. Tuolla vasemmalla oli Joensuu vinoine taloineen, mataloine aidakkeineen, jotka kävivät aaltoihin, kaupunki kun on rakennettu ohuelle maakerrokselle, jonka alla on kahdenkymmenen jalan paksuinen liejupohja.