— Keskievari luonnollisesti, sanoi räätäli pahoin peljästyneenä,
— Mene hiiteen sitte! Minä istun täällä niin kauan kuin tahdon. Kerää ylös lekkeet laattialta. Köyhäinhoitohallitusta en tule häiritsemään. Tahdon olla läsnä huutokaupassa. Siihenhän saanen luvan?
— Kyllä varmaan, lisäsi Trast säistäen, luoden kiusaavan silmäyksen keskievariin. Huutokauppa on julkisesti pidettävä, niin on laissa määrätty.
Jättiläinen tuli taas hyvälle tuulelle ja nauroi niin, että valkoiset hampaat kiilsivät.
Samassa astuivat, siltavouti etunenässä, huutolaiset horjuvin askelin korkean kynnyksen yli tupaan. Siinä oli vanhuksia, voimattomia miehiä sauvansa nojassa, jotka taistellessaan henkensä elättämiseksi olivat käyneet kumaraisiksi, köyhiä raukkoja ilman muuta suojatta kuin se, minkä köyhäinhoito saattoi tarjota. Siinä oli pieniä lapsia, puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat jääneet turvattomiksi, hoidottomiksi mailmaan. Kaikki nämät olivat annetavat huutokaupassa vähimmän vaativalle, joka sitountuisi pienimmästä kunnan maksusta elättämään ja vaatettamaan heitä.
Tuolla poikien joukossa seisoi nyt myöskin tuo isoilla, kirkkailla silmillä varustettu poika, jota keskievari oli yhtämittaa ajanut pois tuvasta.
Vahva Matti, joka tovereinensa oli vetäyntynyt ison tuvan nurkkaan, oli huomannut pojan. Hän tuijotti poikaan siksi kunnes, väkijuomien huumaamana, liikutettuna ja hellänä, luuli tuntevansa nuo silmät. Olihan se ihan kuin hänen oma Erikkinsä, joka neljä vuotta takaperin, kun Vahva Matti kuljetti tuota suurta tukkilauttaa Pielisjokea myöten, putosi hirsilautan tukkien väliin, ja jonka virta vei alas kuohuvaan koskeen.
— Kuules Jaakko, sanoi hän vihdoinkin änkyttäen ja liikutettuna.
Näetkö tuota poikaa tuolla … häntä, jolla on nuo silmät?
— Kjllähän minä pojan näen. Hän on varmaankin herrassukua — tuonlainen hieno, valkoinen iho ja tuollaiset mustat silmät eivät tule talonpoikaisverestä.
— Minä luulen että hän olisi hyödyksi tuolla kaukana metsässä, jos kaupat syntyy Veikkoliinin kanssa.