— Eihän, vastasi poika arasti.
— Mitä tointa sinulla siellä oli?
— Katsoa lapsia.
Keskievari, joka levottomuudella oli seurannut keskustelua, tunkeutui esille köyhäin joukon lävitse. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei voinut vanhalta sotamieheltä salata kiihoitettua mielentilaansa.
— Älkää, Vahva Matti, välittäkö tuosta lurjuksesta. Hän ei kelpaa juuri mihinkään. Katsokaa miten luisut hänen olkapäänsä ovat, rinnan kohdalta on hän yhtä paksu kuin kananpoika, ja miten paljon hän kuluttaa vaatteita, se on kokonaan käsittämätöntä. Työtä ei hän jaksa tehdä ja heikko on hän ymmärryksenkin puolesta…
— Luisut olkapäät hänellä todella on, mutta hän on varmaankin saanut kantaa entisessä paikassa kaikki lapset järjestään — se kyllä tuntuu tuollaiselle. —Niin, ja huonolla ruualla on hän myöskin ollut, lisäsi Vahva Matti, katsoen samalla viattomasti räätäliin. Koettele käsivarsia, senlaiset tikut, oikein kurjat tikut…
Keskievari hillitsi vihaansa, mutta hänen vaimonsa turmeli kaikkityyni puuttumalla pikaisesti Matin puheeseen.
— Huonolla ruualla — siitä minä kiitän. Minä manuutan teidät herjauksesta. Huonolla ruualla, kun hän on ollut minun itseni luona ja syönyt samaa ruokaa kuin me muutkin.
— No no, jos se on sillä tavalla, räätäli, niin sitä en tietänyt ollenkaan. Vai niin, hän ei siis kelpaa mihinkään. Noh, siinä tapauksessa otan minä hänet, niin pääsette te siitä kelvottomasta, sanoi jättiläinen.
Ilon leimaus loisti lapsen silmissä hänen näitä sanoja kuullessaan, leimaus, joka ei jäänyt huomaamatta väkevän Matin talittuneilta silmiltä.