VI.
Vahva Matti istui tuvassansa sangen miettiväisenä pöydän ääressä. Mitä hän oli tehnyt, mitä herran nimessä hän vastaa, kun vaimonsa kysyy häneltä, miksikä hän oli myönyt metsän ja lisännyt perheen vielä yhdellä kuluttavalla jäsenellä. Ja mitenkähän mahtaneekaan vaimo kysymyksensä asettaa. Jospahan edes tietäisi aavistaakkaan sinnepäin, niin…
Kun hänen suuressa epäselvässä päässänsä pyörivät nämä arveluttavat kysymykset, ja juuri kun hän haeskeli sovelijasta vastausta niihin, astui hänen vaimonsa Maija ravakkana ja vakavana sisään. Hän oli soreakasvuinen, sinisilmäinen nainen, miellyttävällä ulkomuodolla. Hänen äänessänsä oli miellyttävä alttosointu. Tarkkaavaisesti silmäten miestänsä, sanoi hän: "hyvää iltaa, sinä olet kauan ollut huutokaupassa", jonka jälkeen hän ääneti astui lieden ääreen ja alkoi askaroida.
Maija oli aikoinansa käynyt tulen ja veden lävitse, kokenut hyvää ja pahaa, myötä- ja vastoinkäymistä, ja näytti kaikki yhtä helposti läpikäyneen, niin helposti kuin pääskynen lentää läikkyvän lammen tahi löyhkyävän lammikon ylitse. Syntyisin Suursaarelta periköyhästä kalastajakodista, oli hänet kahdentoista vanhana ottanut huostaansa eräs hyvinvoipa merikatteini, joka kantoi Virolahdessa tavallista, vaan merimiehelle vallan sopimatonta Kyckling-nimeä. Alussa oli tämä kaunis lapsi, lähinnä koiraa ja kissaa, lapsittomalle herrasväelle rakkaimpana leluna. Tyttö sai oppia kaikkea, joka oli hänen asemallensa elämässä turhaa. Siten kasvoi hän ja tuli kauniiksi immeksi, pää terävä kuin partaveitsi, näppäräsorminen, työtelijäs, selvä ja piti hyvän järjestyksen kaikessa, jota hän toimitteli.
Kun katteenin rouva, joka oli kapteenia kymmenen vuotta vanhempi, eräänä päivänä jätti tämän maallisen elämän, jäi Maria, tuskin kaksikymmenvuotiaana talon hallitsijattareksi, rajattomalla vallalla hallitsemaan aittoja ja ruokakammioita, sekä sukulaisten suureksi harmiksi, itse katteeniakin; mutta hän hallitsi hyvin. Katteeni oli hänelle tiheään tehnyt naimatarjouksia, mutta Maria oli aina asian toistaiseksi lykännyt, vastaamatta suoraan "jaa" tahi "ei". Ja niin se yhä jäi tekemättä vuosi vuodelta, huolimatta katteini Kycklingin uutterista rakkauden ilmoituksista ja naapurien panettelusta.
Tultuansa katteinin talon emännäksi, heitti tyttö pois huivin ja esiliinan, pukeutui hattuun ja käyttäytyi niinkuin hän koko elämänsä ajan olisi kuulunut siihen luokkaan, johonka hän niin säännöttömästi oli tullut. Sanalla sanoen, hän oli kuin kala vedessä. Hän tuli kauniimmaksi päivä päivältä, hänen ihonsa tuli maitovalkeaksi ja hänen kasvonsa kuin kiulakan kukka.
Pari vuotta kesti tämä autuaallisuus; silloin se sai katalan lopun. Katteini Kycklingillä oli eräs hyvä ystävä, joka oli katteini hänkin. Pienellä likaisella Toivo-soimallansa palasi hän eräänä syyspäivänä Cagliarista, jossa hän oli ottanut sisään suolaa. Hän laski ankkuriin ulkopuolelle Haminan satamansuuta. Mukanansa hänellä oli kahviruskeata malagaa, keltaista xeresiä ja veripunaista portviiniä useampaa lajia, ja hän pyysi Kycklingin alukseensa viiniä maistelemaan. Sen tekikin katteini Kyckling niin perinpohjaisesti, että hän kotimatkallansa purjehti kumoon ja katosi ikipäiviksi.
Testamenttia ei ollut; Kycklingin sukulaiset ottivat siis kaikki haltuunsa, Nyt tuli tilinteon päivä, vaan tämänkin kohtalon iskun kesti Maria. Hän pani syrjään "hatun ja laahusvaatteet", pukeutui uudestaan huiviin ja talonpoikais-vaatteisiin, sekä nurisematta otti vastaan sallimuksen kaikki iskut. Koska hän tunsi katteinin kaikki asiat, tiesi osakkeiden arvon, tiesi paljonko mikin kappale oli maksanut, oli pitänyt katteinin kirjoja, niin saattoi hän tarkoin ja rehellisesti antaa kaikki tarpeelliset tiedot pesän varoista. Selvitysmiehet ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet toisenlaista käytöstä hänen puoleltaan, eivät voineet olla häntä ihmettelemättä ja tahtoivat nyt tietysti näyttää kiitollisuuttaan. Hän ei kuitenkaan pyytänyt mitään itsellensä. Köyhänä, kuin oli tullut, oli hän valmis jättämään kaikki. Sukulaiset, jotka todellisuudessa olivat hyväsydämmisiä ihmisiä ja, kuten tavallisesti ne, jotka odottamatta rikastuvat, antelijaita, heittivät sotakantansa ja antoivat hänelle kunnon hyväntekijäiset.
Hän sai muutamia tuhansia markkoja sekä kolme neljä naimatarjousta; hän otti vastaan rahat, mutta hylkäsi jälkimäiset.
Nämät tuhannet markat, ruotsinkielen taito ja "matamin" arvonimi oli kaikki, mitä hän oli tämän ajan kuluessa saavuttanut. Hän palveli nyt suurissa aateliskartanoissa ja Kymin sahoilla. Siellä hän ensikerran näki Matti Kiiskilän, joka jo silloin oli Blumen palveluksessa. Jättiläiskokoisena ja ketteränä, kuin orava, pysyi hän tasapainossa tukeilla, joita uitettiin jokea alas, heilutti lakkiaan kylän nuorisolle, hurrasi ja huusi "antaa mennä vaan" kun hän huristi kallioisten rantain ohitse. Uskalijaana, pelkäämättömänä ja varmana, hyppeli hän pyörivillä puilla, milloin oli hän keskellä koskea, jossa vaahdot tyrskyivät hänen vyötäisilleen saakka, milloin rannan kallioilla. Usein seurasivat häntä Marian ihailevat silmäykset. Ihailusta rakkauteen on askel pian otettu, ja eräänä päivänä menivät he naimisiin ja vetäysivät kauvas Karjalaan, jossa he Matin naimattomalta veljeltä olivat perineet pienen tilan, joka oli kulkenut Matin suvussa monta miespolvea.