Veikkoliini istuutui taas, sytytti tupakkansa ja odotti.
— Mikä on mummon nimi, onko hänen kanssansa vaikea tulla toimeen?
— Kaisu on hänen nimensä, kyllä hän vaikea on, tuskin hän ketään muuta, kuin Elliä, pihalla kärsii. Elliä mummo rakastaa silmittömästi, kuten narttu penikkaansa. Se ei ole minulle mieleen tuo, hän opettaa tytölle kaikenlaiset jumalattomat loihturunonsa ja kertomuksensa Väinämöisestä ja kaikki nuot.
— Loihtiiko hän?
— Sitäkin hän tekee. Hänen saunassaan käy vähintäkin seitsemän pitäjän ihmisiä; loihduillaan hän poistaa taudit. Mutta vait, tuossahan he tulevat..
Kuultiin vanhuksen sauvan polunmukaisesti kolkkuvan lattiaan. Nyt avasi tyttö oven, tuki vanhusta, kun tämä vaivalla kapusi korkean kynnyksen yli. Hän kävi kumarassa, kasvot olivat mullankarvaisia, iho leuan alla riippui tuhatkurttuisena. Hänen pienet vetiset silmänsä katsoivat häijysti ympärilleen. Vuodet olivat hänestä mehun ja voiman imeneet, näytti siltä kuin peittäisi iho ainoastaan luurangon. Ei hän paljon viimeisinä vuosina ollut puhunut. Sitä aikaa, jossa hän nyt eli, ei hän ymmärtänyt, hänen päässänsä pyöri puoliselviä ajatuksia, hämäriä unia elämästä, joka oli eletty jo ennenkuin se sukupolvi, joka nyt oli toiminnassa, oli syntynyt.
Kun Matin vaimo ja Elli olivat saaneet hänelle selitetyksi, mikä oli puheena, syttyi hän yhtä järjettömään kuin ankaraan vihaan. Tämä viha leimahti kuni liekki hiilissä, jotka hänen sisuksessaan eivät vielä olleet sammuksiin palaneet. Hän avasi hampaattoman suunsa, josta pulppusi vihaisia, kiukkuisia sanoja, sanoja, jotka tulivat puuskittain, ajatuksia, jotka olivat särkyneet ja murtuneet, ennenkuin ne sydämmen pohjasta ja aivojen kätköltä ehtivät sammaltavalle kielelle ja vapiseville suupielille. Mutta mikäli viha lämmitti hänen turtunutta sieluansa, heräsivät muistot jälleen, ja jotain, jota hän kauvan oli hautonut, — jotain, jota hän nuorena oli runona kuullut, — sillä toinen sana oli ikäänkuin kasvettunut toiseen, kun toinen suusta suoltui, seurasi toinen mukaan, kuni rengas ketjuissa — kasvoi hänen puheestaan.
— Sinä olet metsän myynyt, sanoi hän, olet myynyt, olet myynyt…
Turvan parhaan talokkahan,
Linnan lujan meikäläisten,
Talon suojan voimakkahan
Kodin vahvan varjeluksen.
Miksi niitty, miksi laidun,
Miksi pellot, vainiotkin,
Jollei kasva honka hoikka,
Kohoavi kuusi kaunis?
Mistä suoja jyväselle,
Varjo, veikko, kultaselle,
Tähässä kun piilelevi,
Viherjänä lymyilevi?
Metsä ompi viljan suoja,
Metsä hallan tuhot torjuu,
Metsä lämmön pidättävi,
Kätköissänsä säilyttävi.
Jospa halla kaikitenkin
Kauniit laihot hävittäisi,
Pellon lahjat turmelisi,
Elon ehdot tuhoaisi,
Mistä silloin pettu saadaan,
Leivän sijainempa syntyy?
Metsä antaa kaskimaita,
Missä ohra kaunis kasvaa,
Tuhassapa tuleentuvi.
Metsä asunnonkin antaa,
Varjon kesän helteheltä,
Suojan talven pakkaselta.
Metsässä on hauska hiihtää,
Suksin salolla sujahtaa
Ilvestä ajettaessa,
Pesää karhun etsiessä,
Kutsuu tetren seuratessa.
Laulun sulon, marjain mehun,
Männyn mäihän, koivun mahlan,
Kaikki meille metsä antaa,
Ilmaiseksi tarjoavi.
Metsä ompi turvapaikka,
Lymypaikka sodan tullen,
Kumpa ryssä partasuinen,
Vihollinen julki julma,
Lähestyvi taloamme.
Metsättä ei taida kenkään
Suomessamme eleskellä.
Joka metsän hongat myypi,
Kuuset kaikki luovuttavi,
Mi kaiken tavaransa,
Luopuu ihan onnestansa,
Hävittävä rikkautensa.