Hän löi sauvansa laattiaan, ikäänkuin runon poljennon ilmoittamisella teroittaakseen sen sanoja kuulijainsa mieleen oikein vahvasti. Hävittävi rikkautensa — rikkautensa — rikkautensa. Mutta satavuotiaan muisti petti hänet runon loppuessa. Sanat olivat kannattaneet ajatukset, kun sanat ja poljento loppuivat, loppuivat ajatuksetkin. Hän ei enää tietänyt, minkä tähden hän täällä seisoi, kuten houkkio näitten kaikkien vierasten ihmisten keskellä, jotka eivät olleet vielä syntyneinäkään, kun hän jo oli vanha kulunut eukko, hän katsoi harhailevin silmin ympärillensä, avuttomuuden ja kummastuksen ilme kuvastuneena tuhatkurttuisissa kasvoissansa. Hitaasti hän kääntyi, ja sauvansa sekä Ellin käden nojalla läksi hän taas horjuvin askelin ulos tuvasta.
Kun hän oli joutunut kynnykselle, lienee hänessä herännyt joku muisto siitä, minkätähden hän oli täällä, sillä äkkiä kääntyi hän taas tupaan päin ja kolahutti voimakkaasti sauvansa kynnykseen. — Minä en koskaan tästä talosta lähde, en koskaan — sanoi hän sähisevällä äänellä.
— Eihän teidän tarvitsekaan lähteä talosta, vastasi Veikkoliini kärsimättömänä. Vanha mummo on täällä pysyvä kaikessa hyvässään täydellisesti, kuten ennen, niin totta kuin nimeni on Veikkoliini.
Vanhus näytti taaskin käsittävän, mitä hän sanoi. — Minä en koskaan lähde, sanoi hän vieläkin kerran, ollen jo ulkona pihalla.
Matti, joka kaiken tämän tapahtuessa oli seisonut pöydän takana, ja joka syvästi kunnioitti esi-isien syntysanoja ja hämärästi pelkäsi runojen loihtuvoimaa, kuunteli vavisten hänen puhettaan. Hänen otsansa oli hiessä, tuskauttava ahdistus valtasi hänen mielensä, ja kuiskaavalla äänellä sanoi hän vaimolleen: vanhus oli ehkä sittenkin oikeassa.
Veikkoliini oli istunut, tyynenä, kuten näytti, piippuansa imemässä. Silloin tällöin sylki hän tarkkana kuni oravanampuja oksanreikään, joka oli laattiassa noin puulentoista sylen päässä hänestä. Mielessään hän kuitenkin oli yhtä kauhistuneena kuin Matti, hänen paha omatuntonsa soimasi häntä, mutta hän käsitti tilaisuuden tärkeyden. Yksi ainoa silmäys Mattiin oli hänelle ilmoittanut kaiken taas riippuvan hiuskarvasta. Istuessaan, onneksi hänelle, selkä vasten päivää, niin ettei kasvoja selvästi voitu erottaa, sanoi hän lyhyesti ja mahtavasti:
— Mitäs vielä, ämmäin loruja, semmoisia miehiä me emme ole, että meitä ämmäin lörpötys pelottaisi purkamaan sanamme ja lupauksemme. Nyt menemme ryyppyä ottamaan kaupantekijäisiksi, vai kuinka Matti? Ja verkalleen hän rupesi kokoamaan kaikki kapineensa, kartat, saantikirjat, piippunsa ja kirjoitusvehkeensä.
— No, kirjoitatteko alle, vai ettekö kirjoita? sanoi hän välinpitämättömällä äänellä.
Jos Matin vaimo nyt olisi lausunut yhden ainoan sanan, niin on hyvin mahdollista, että Matti olisi purkanut koko kaupan. Mutta edelliseen, joka ei voinut tuota vanhaa häijyä "noita-akkaa", joksi hän häntä sanoi, kärsiä, ei tuo kohtaus ollut vaikuttanut melkein mitään, erittäin kun hän ei täysin käsittänyt runon sisällystä, ja paitsi sitä oli hän luonteeltaan epärunollinen, kuten usein on niitten laita, jotka ovat eläneet monenlaisissa sivistysoloissa. Vanhuksen itsepintaisuus ainoastaan suututti häntä, ja tämä suuttumus kuten myöskin hänen miehensä liikutus, jota hän piti heikkoutena, viekotteli häntä lausumaan:
— Veikkoliini puhuu kuin mies.