Veikkoliinin silmät säkenöitsivät, hän katseli kaunista, vielä nuorekasta naista. Tämän rohkeus, hänen selvyytensä herätti hänessä ihmettelyä, oikeammin, hän oli semmoisen tunteen vallassa, että mitä tahansa Maria nyt olisi sanonut, olisi se hänessä ihastusta herättänyt.
Matti kirjoitti alle, otti talletuskirjan vastaan, kuittasi ostosumman, sai kolmesataa markkaa ja kauppa oli selvillä. Ei, ei aivan selvillä vielä, sillä juuri nyt tuli Matin poika Antti ja vaivaishoitopoika Kaarlo sisään. Kun Antti sai kuulla, että talo oli myyty, päästi hän kovan vaikerruksen. Kyllähän isä ja äiti saivat myydä, mitä vain tahtoivat, mutta Hurjaa eivät, se oli hänen hevosensa, sen hän jo pienenä poikapätkänä oli isältään saanut, eikä Hurjaa saatu myydä, ei milloinkaan eläessään, ei milloinkaan!
Niin syvä oli pojan suru, niin äänekäs hänen vastalauseensa ja voivotuksensa, että Veikkoliini palauttaaksensa rauhaa perheesen, suostui vähästä korvauksesta, josta heti sovittiin, antamaan Hurjan takaisin nuorelle isännälleen. Nyt pyhki Antti pois kyyneleensä ja meni tyytyväisenä talliin, viettääksensä, vaitelijaana kuin ainakin, aikansa nelijalkaisen toverinsa kanssa.
Vasta nyt oli kauppa selvillä.
* * * * *
Kun Elli vanhuksen kanssa meni pihan yli eukon saunaan, seisahti runonlaulajatar äkkiä.
— Kuuleppas, Elli, kuinka hän sanoi nimensä olevankaan, tuo mies tuolla.
— Veikkoliini!
— Jahah, niin se oli, Veikkoliini. Näytti siltä, kuin olisi hänen hitaissa aivoissaan muodostunut ammoisten aikojen kuvia ja nimiä. Hän puhui itseksensä jotakin punakeltaisesta silkkiliinasta. Useampia kertoja mainitsi hän Veikkoliinin nimeä. Näytti siltä, kuin joku muisto muinaisuudesta olisi pujahtanut esille. Äkkiä sanoi hän saattajalleen:
— Muistatko Elli, mikä se olikaan sen naisen nimi, joka eräänä päivänä kevät-talvella, koivun jo mahlalla ollessa, ja mustan kanan jo munia aloiteltua, tavattiin poikinensa tuolla avannolla? Hän kannettiin minun luokseni. Hänelle luin luvut kylmän vikoja vastaan ja…