Nyt alkoi Veikkoliinille työn ja ponnistusten aika. Tämä oli semmoinen aika, josta hän saattoi sanoa: silloin kun se parhaana ollut on, on se työtä ja vaivaa ollut. Hän oli alituiseen matkoilla Kiiskilän kylän ja Saimaan rannoilla olevien kaupunkien välillä. Hän oli ryhtynyt suureen tuumaan, tuumaan, jota hän kauan oli miettinyt, hän aikoi ruveta sahan-isännäksi. Etempänä Kiiskilän kylässä oli koski, ja siinä vanha ravistunut mylly. Halvalla hinnalla oli hän ostanut koko romun. Vedenvoima, putouksen korkeus ja myllynratas eivät olleet missään sopivassa suhteessa myllynkiviin ja rakennukseen, jossa ne olivat. Veikkoliinin kokenut ja käytännöllinen järki heti huomasi, että tässä oli sovelijas sahan paikka. Ja sen hän aikoi rakentaa, ja sen avulla vaihtuisi hänen harhaileva, epävarma elämäntapansa pysyväiseksi, varmaksi ja tuottavaiseksi. Hän tulisi tukkijunkkarista patruunaksi, sahan-isännäksi, liikemieheksi sanan täydessä ja todellisessa mielessä.
Sitkeällä kestäväisyydellään ja erään kokeneen rakentelijan avulla, joka oli ollut entisessä tie- ja vesirakennusten koulussa, sai hän sahansa lyhyessä ajassa valmiiksi. Vähitellen oli hän hankkinut itsellensä melkein koko kylän ulkopalstat, sillä kun Matti Kiiskilä oli myynyt tilansa ja kylässä tuli tunnetuksi, minkä suunnattoman summan hän oli saanut tilastansa, valtasi myyntikiihko talonpojat. Tuli muotiasiaksi, taloudelliseksi opiksi, josta kaikki olivat yksimieliset, että parasta, minkä talonomistaja Kiiskilässä saattoi tehdä, oli myydä vähintäkin metsänsä ja aloittaa maakauppa tahi pahimmassa tapauksessa panna rahansa pankkiin ja itse antautua tukinhakkaajaksi, uittajaksi ja sahantyömieheksi. Onneksi olivat ajat yhäti vielä huonot, kylä loittona ja melkein huomaamaton; muutoin olisi useampi kuin yksi myynyt tilansa polkuhintaan. Veikkoliini oli kuitenkin ruvennut aavistamaan seudun tilaa, hän tiesi mitä hänellä oli tehtävänä. Hätäilemättä ja kiirettä tekemättä osti hän mitä hänelle tarjottiin, hän antoi hedelmän pudota ales valmiina ja kypsenä, ravistamatta puuta. Ei vielä ollut montakaan kuukautta kulunut, kun hän jo oli anastanut itsellensä kaikki, mitä hän voi, ennenkuin joku toinen ennätti tulla tähän kultalaan, jossa jokainen tuntui olevan valmis häntä auttamaan perustuksen laskemisessa hänen uneksitulle varallisuudellensa, hänen toivettensa kultalinnaan.
Kun rahat loppuivat, rupesi hän yhteyteen erään sisämaankaupungin kauppiaan kanssa. Kiiskilän kosken läheisyyteen rakennettiin nyt suurimmalla kiireellä uusi tupa. Siinä avasi yhtiö maakaupan ja olutmyymälän. Mitä hän maksoi metsästä sekä työpalkoista sahalla, sen hän otti puodilla ja kapakalla takasin. Veikkoliini antoi työtä puolelle kylän väelle, korjautti teitä ja rumpuja tulevia tukinkuljetuksia varten ja antoi vielä samana syksynä puhdistaa jokea, joka juoksi metsän ja suon välillä. Hän mietti kaikkea, ennätti joka paikkaan, vaan sitä paitsi oli hänellä aikaa tuntikausittain istua Matin tuvassa ihmettelemässä ja ihaelemassa hänen komeata vaimoansa, kuuntelemassa emännän viisaita neuvoja, kyselemässä häneltä neuvoa ja hän löysi huonosti peitetyllä ihastuksella tässä voimakkaassa ja viisaassa naisessa itsellensä sisaren sielun; yhden, joka antoi kaiun hänen puheelleen, antoi selvyyden hänen ajatuksilleen, synnytti uusia ajatuksia hänen sielussansa, antoi hänelle rohkeutta, kun hän oli pelkuri, varoitti häntä, kun hän oli liian rohkea. Sanalla sanoen, hän huomasi nyt, että hän vähitellen unhotti surunsa, kadonneen onnensa, niin, vieläpä poikansakin, ja lopuksi täytyi hänen myöntää itsellensä rakastavansa Matin vaimoa.
Rakkaus on tauti, ovat filosofit sanoneet, omituinen sairaallinen tila ruumiissa ja sielussa. Se iskee uhriinsa niinkuin haukka kananpoikaan, sitä vastaan ei ole muuta parannetta kuin aika, eikä edes aikakaan ole ehdoton parannuskeino. Runoilijat ovat profeetoita ja totuuden julistajia; he ovat verranneet rakkauden kahleeksi. Ja kahle se onkin. Rakkaudessa on toinen orjana, toinen käskijänä, rakkaus on kahle, ja nelikymmenvuotiaalle kaikista raskain. Sen tunti nyt Veikkoliini. Huolimatta hänen ponnistuksistansa sitä vastaan … se hänet mukanaan tempasi kuin mahtava aalto. Hän luonnollisesti ei ollut rakastunut, kuten koulupoika, hän ei ollut hurmaantunut muutamiin heikkoihin mielenliikutuksiin; hän tiesi täysin, mitä hän tahtoi ja mihin hän pyrki. Mutta saada se esiin, ilmaista tunteensa, siihen tarvittiin rohkeutta.
Paitsi Marian kirkkaita silmiä, jotka eivät koskaan antaneet pienintäkään aihetta otaksumaan, että tämä tiesi, mitä liikkui hänen sisällään, oli vielä pari silmiä, jotka ihmeellisellä, miltei hirveällä selvänäköisyydellä tarkkailivat häntä. Ne olivat pikku Ellin silmät.
Niinkuin rinnehorsma kylvettää hyvinmuodostunutta punaista kukkakruunuaan auringonvalossa, samalla kun se osa vartta ja lehtiä, joka tunkeutuu esiin mustaksipalaneista kannoista ja kivistä, on keltainen, sairaalloinen ja lakastunut, niin oli Ellin hennossa, sairaalloisessa, huonosti kasvaneessa ruumiissa miellyttävät, sielukkaat kasvot suurine, verhottuine silmineen, joiden lämmin, tietoinen ja viisas ilme oli peräisin äidiltä. Lapsuudessaan oli Elli useita vuosia ollut sängyn oma. Sairaus, lukeminen, mielikuvat ja unelmat, keskustelut ja vanhemmat henkilöt, etenkin runo- ja loihtutaitoinen isänäidin äiti, olivat jo aikaisin saaneet hänen ymmärryksensä kypsymään, ja vaikka vielä vain viisitoistavuotias, tiesi ja ymmärsi hän paljon enemmän kuin seudun nuoret tytöt.
Kerran oli piirilääkäri käynyt kylässä. Hän oli hyväntahtoinen ja hieman kyyninen herra, joka oli oppinut ensin kirjoistaan ja sitten talonpojilta kutsumaan kaikkia asioita niiden oikealla nimellä. Hän oli tutkinut Ellin, ja paljon muun kirjoitettavaksi sopimattoman ohella sanonut: kunhan tyttö vain menee naimisiin, niin tulee hän kyllä terveeksi. Eloisa ja mielikuvitusrikas, kuten Elli oli, oli hän kovin punastunut tällaisesta puheesta. Ja nyt hän piti kiinni koko sairaan tytön haaveilulla siitä, mikä oli voimakasta, tervettä ja raikasta, ja odotti sitä, joka tarjoaisi hänelle sydämmensä ja kätensä.
Siitä päivästä, jolloin vaivaishoitopoika Kaarlo terveine, punaisine poskineen ja vilkkaine liikkeineen tuli taloon ja katseli Elliä, lähetti hänen katseensa välittömästi lämpöisen verivirran Ellin sydämeen. Siitä päivästä alkaen oli hän satujen maailmassa, jossa lempi oli yhtä luonnollinen kuin aallon kuohu ja lintujen laulu; siitä päivästä ilmestyi hänen silmiinsä syvempi loiste, hän näytti kasvavan, ja hänen pieni, hauras ruumiinsa ei näyttänyt niin kuihtuneelta ja surkealta kuin ennen.
Pikku Elli arvasi enemmän kuin tiesi, enemmän aavisti kuin ymmärsi, mitä liikkui Veikkoliinin sielussa. Utelijaisuuden huomaavaisuudella ihmetellen ja udellen, tutki hän tietämättänsä nelikymmenvuotiaassa, mitä liikkui hänen omassa sydämmessään. Sentähden olikin Veikkoliini varma siitä, että hän puhuessaan Marian kanssa, aina löysi kiiltävän avonaisen silmäparin, joka, hänen korottaessaan ääntään, hänen liikkuessaan tahi kysyessään jotain Marialta, silmäili häntä eriskummallisella, kysyväisellä ilmeellä, ilmeellä, joka huutolaispojan sisääntullessa, pikaisesti muuttui lempeäksi, naisellisen hienoksi hymyksi.
Eräänä päivänä istui Veikkoliini, niinkuin hänen tapansa oli, tuvassa, äänetönnä ja umpimielisenä. Hän mietti katkeruudella, kuinka väärin elämän osat jakauntuvat, kuinka toisenlaista kaikki olisi, jos hän, joka paremmin kuin hänen miehensä, ymmärsi ja arvosteli Mariaa, jos hän olisi saanut hänet vaimoksensa. Eikö hänen olisi ollut paljoa helpompaa Marian sivulla taistella kohotaksensa? Hän oli niin kummallisessa kahtalaisessa, onnen ja apeuden, ilon ja levottomuuden mielentilassa, hän tunsi surumielisyyttä ja vihaa kohtaloa vastaan, joka oli niin julmasti häntä kohdellut. Vähinkin ulkonainen syy olisi nyt saattanut sysätä hänet mielenmaltistansa, ja tuo kauan sulkeissa ollut hellyyden ja lempeyden, halun ja toiveitten kevättulva olisi päässyt paisumaan äyräittensä yli.