Jos matka kotiin on, niinkuin nyt, useita peninkulmia, niin rajoittuvat kotonakäynnit mahdollisimman harvoiksi, pari kertaa kuukaudessa, ja nekin vasta sitten kun lunta on tullut ja suksimies voi oikaista soiden ja rahkojen yli.
Paljon ei puhuta metsässä työnaikana. Kirveeniskujen kaikuessa, kaatuvien runkojen jyskyessä kuulee tuskin muuta kuin äänekkäästi lausuttu: "pois tieltä". Aamukylmä ajaa työhön, illan pimeä ja väsymys päivän vaivoista nukkumaan.
Talvipakkasen tuimuuden, kyynärän paksuisen lumen, myrskytuulen huminan metsässä, päivän lyhyyden ja hämäryyden, yön pituuden ja kylmyyden — kaikki nämät kärsii tukinhakkaaja tyynellä mielin. Mutta on jotakin, joka tekee hänen elämänsä vaikeaksi, mielen raskaaksi, vie häneltä halun ja terveyden. Se on vesisade. Sade on hänen pahin vihollisensa, vetinen syksy ja sateinen kevät on hänelle sama, kuin ukonilma kalastajalle ja halla maanviljelijälle, se on hänen häviönsä.
Veikkoliini oli työssä aamusta iltaan. Tunteille ja unelmille ei ollut hänellä paljon aikaa. Missä karhu makaa pesässään, siinä ilmaisee ainoastaan kellahtava värinvivahdus lumessa, että omituinen elo, joka elää itsestänsä, piilee lumipeitteen alla. Samoin oli Veikkoliininkin laita.
Ainoastaan silloin tällöin heräsi hänen kuvittelunsa eloon. Ainoastaan harvoin näki hän unta kauniista Batsebasta ja hänen kuninkaallisesta rakastajastaan. Silloin hänen, työväkensä ihmeeksi, oli tapana kuleksia muutamia tunteja vaaleana ja synkkänä; mutta sitten työ taas pääsi voitolle. Hän tunsi, että tämä kaikki lepäisi kätkettynä kevääseen saakka hänessä itsessään, kuin siemen jyvämaassa, että kaikki heräisi uudestaan kesän auringon lämmössä eloon ja voimaan, ja silloin selvenisi kaikki tämä, joka nyt oli sekaannuksiin joutunut.
Miten tuo tulisi suoriutumaan, sitä hän ei tiennyt, eikä hän huolinut sitä tutkia — "se on sallittu". Tämä tuon suuren luontaisuskonnon ilmaus, jota uskontoa kaikissa mailman kansoissa useimmat tunnustavat, on se, joka antaa kestämisvoimaa itämaan fellahille yhtä hyvin kuin turkkilaiselle talonpojalle heidän työskennellessään polttavassa auringonpaahteessa, veronkiskojan ruoska päänsä päällä; venäläiselle, joka viljelee maatansa toivottomassa yhteisviljelyksessä; köyhälle maanviljelijälle, joka pohjolassa taistelee yöhallain hävityksiä vastaan, se antaa kaikille tuon kaikkivoittavan henkisen sitkeyden, alistuvaisen uskalluksen. Toivoton uskallus. Tämä: "se on sallittu", tuo roomalaisten fatum, "se on sanottu", ja kreikkalaisten traagillinen sallimus on tulos mailmankatsannosta, joka ilmaisee alemman kehitysasteen, ahtaamman ilmeitten käsittämisen, mutta joka ei siltä estä tämän opin tunnustajia osoittamasta urhollisuutta, joka mailmaa useamman kuin yhden kerran on ihmetyttänyt.
Nyt oltiin jo koko joukko maaliskuussa. Päivät pitenivät, aurinko hehkui aamuin ja illoin honkien mustuneiden runkojen lävitse. Lumi kimalteli, niinkuin olisi tuhansia pieniä tähtiä satanut sen pinnalle.
Tukinhakkaajan työ kävi raskaammaksi. Kun kirves isku iskulta sattui vapisevaan runkoon, karisi lunta ja vettä oksilta, karisi työmiesten päähän ja niskaan ja tunkeutui vaatteiden läpi, olipa ne sitten minkälaisia hyvänsä. Itse työkin muuttui vaikeammaksi, sillä kun joka kirveenisku talvikuukausien aikana kärkkyi helposti petäjän kovaan, mutta hauraaseen kylkeen, paneutui nyt keväällä puu ikäänkuin vastarintaan teräkselle. Puu oli muuttunut sitkeäksi ja kimmoavaksi, sen kuuli jo iskujen äänestäkin.
Ja eräänä kirkkaana, kauniina maaliskuun päivänä, kun lumikiteet kimaltelivat, kuni pienet välkkyvät tähdet, kun koirasteerit olivat kokoontuneet aukeaksi hakatulle paikalle, ja luikersivat kauniimmat kevätlaulunsa ihastuneille kuunteleville naarasteerille, komensi Israel Veikkoliini "seis". Hakkaus oli loppunut täksi vuodeksi. Talvi oli mennyt. Syvällä lumen ja roudan alla olivat salatut voimat alkaneet liikkua. Ne nousivat yhä ylemmäksi puun ja kuoren välisiä hienoja syitä myöten puun soluihin ja suoniin. Nyt ei puu kelvannut enää ainepuuksi, sillä vetelät nesteet rupeavat pian happanemaan. Puu mätänee pian, on vähemmin pysyväinen eikä kestä pitkää uittamista vedessä, vaan painuu pohjaan matkalla jokiloissa ja järvissä.
Mutta nyt tuli tukinuittajille kiire. Viimeisellä lumella täytyi tukit vetää aarniometsän sydämmestä lähimpään jokeen, sitä myöten kuljetettavaksi sahalle. Tämä oli raskasta työtä miehille ja hevosille. Tukkien molemmat päät sidottiin pienille, lyhyille kelkoille, jotka olivat niin korkeat, että jalasten upotessa tukki ei kuitenkaan koskenut nietokseen. Jokaisen kelkkaparin eteen valjastettiin yksi tahi kaksi hevosta, aina tien hyvyyden tahi huonouden mukaan.