Israel Veikkoliinissa asui kaksi yhtä väkevätä voimaa, jotka kumpikin veti eri suunnalle. Toinen niistä, rakkaus Matin vaimoon, käski häntä jäämään; toinen, hänen halunsa päästä eteenpäin mailmassa, käski häntä matkustamaan. Kun hän, niinkuin usein on intohimoisten luonnetten tapa, oli kylmäverinen ja lisäksi viisas, oli hän tarkoin miettinyt asiata ja tullut samaan johtopäätökseen kuin varikset. Paras, mitä hän saattoi tehdä, oli lähteä tiehensä. Hän ei tahtonut jättää kumpaakaan päämäärää tekemättä; hänen piti odottaa. Kärsivällisyys voittaa kaikki.
Tähän lisäksi tuli vielä kaksi asianhaaraa, Matti oli piakkoin palaava, ja jos hän ei olisi saanut rahoja Suikkilan sahalta, niin siinä tapauksessa olisi parasta olla perhettä näkemättä joksikin ajaksi. Ei, hänen täytyi ensi tilaisuudessa mennä Joensuuhun.
Toinen syy oli, että metsänhakkauksen piti hyvinkin pian alkaa. Mutta minne hän lähettäisi puutavaransa? Tätä rengasta vielä puuttui siitä pitkästä ketjusta, joka nostaisi hänen kultaisen aarteensa metsän syvyydestä. Kun hän oli päässyt asiasta täysin selville, tuntui lähtö vastahakoiselta, mutta pois täytyi hänen mennä. Ja hän matkusti vielä samana päivänä.
Näytti siltä, kuin olisi tämä viisas päätös itse itsensä palkinnut. Kun Veikkoliini saapui Joensuuhun, tapasi hän erään henkilön, joka turhaan oli tarjonnut palvelustaan yhdelle ja toiselle tukkipatruunalle; turhaan, sillä ajat olivat huonoja. Siten saapui hän myöskin Veikkoliinin luo, ja nyt oli hänellä kaikki, mitä hän tarvitsi, yhdistysside itsensä ja ulkomailman välillä. Miehellä oli ollut paikka kauppahuone Blumella, mutta kun kauppahuone nyt alkoi hiljaisuudessa vähentää menojansa, oli hän saanut mennä pois. Hän joi jotenkin paljon, oli silloin raju ja puhelijas ja puhui entisistä isännistänsä pahaa, mutta hän tunsi englantilaiset kauppahuoneet, joilla oli tapana ostaa tavaransa Suomesta, ja niin sai epätasainen käydä tasaisesta.
Uudelta kirjanpitäjältään sai Veikkoliini tietää että Blumen kauppahuoneella oli vaikeuksia. Ei edes Matti Kiiskilä olisi voinut saamistansa päivälleen saada, jos hän sitä olisi vaatinut. Mutta onneksi oli Matti sokeassa luottamuksessaan, vaikeuksia tekemättä, suostunut jättämään rahansa kauppahuoneelle. Tätä kuullessansa henkäsi Veikkoliini syvään. Hän oli nähnyt selvästi tulevaisuuteen, hän oli arvostellut asioita oikein, ja nyt täytti tyytyväisyyden tunne koko hänen olentonsa. Nyt oli ensimmäinen ansa koettu. Hän saattoi nyt lähteä takaisin kotia virittämään toisia pauloja. Ja niin hän teki. Mutta kun hän saapui kotia, niin tuo suuri työ odotti häntä. Vielä kerran oli hän pakoitettu elämään koko talven metsässä, elämään siellä yötä ja päivää, kuin villipeto kurjan pesänsä pohjassa; mutta sitten, sitten loppuisi se ainaiseksi, sitten saattoi hän palkata toisen henkilön sijaansa. Nyt, kun kaikki riippui hiuskarvasta, ei hän voinut luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä, sillä itsehän sitä on paras renki.
Matti oli Jaakko Trastin ja tavallisen metsänhakkaajajoukkonsa kanssa matkustanut Blumen metsiin.
Kaarlo oli jäänyt kotio vaimoväen avuksi. Joulun jälkeen vaihtaisi hän
Antin kanssa, joka nyt oli seurannut isäänsä.
Maria oli paljon muuttunut. Ennen oli hän sillä ihailun saavuttamisen halulla, joka on naisellisen kauneuden ominaisuutena, ilman muuta vastaanottanut Veikkoliinin selvästi osoitetun ihailemisen, hänen maalaismaisen kohtelijaisuutensa. Mutta nyt hän häntä silminnähtävästi karttoi. Veikkoliinillä taaskin oli paljon toimittamista; hänellä ei ollut aikaa mietiskellä syytä tähän muutokseen. Hiljaisuudessa oli hän kuitenkin hyvillään siitä. Hän päätti siitä, ett'ei Maria ollut välinpitämätön hänestä; sentähden pelkäsi Maria häntä. Veikkoliini tunsi itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi, veri virtasi nopeammin kuin moneen vuoteen hänen suonissansa, hänet valtasi nuorellinen halu tarttua vaikeimpiin tehtäviin, hän muuttui rohkeammaksi ja yritteleväisemmäksi kuin ennen. Innolla ja halulla alotti hän suurta tehtävätään. Ja sittenkuin hänen väkensä, niinkuin tavallista on ennen metsätyön alkua, olivat käynyt ripillä, lähti hän kaikkine miehinensä metsään, ikäänkuin juhlaan.
Tukinhakkaaja viettää metsän sydämmessä koiran elämätä. Aikaiseen aamulla on hän ylhäällä, lumessa ja pakkasessa. Hongat kaadetaan, karsitaan, ja pienet villakarvaiset hevoset vetävät ne tapulipaikoille joen rantaan. Lumi pyryää miesten ja hevosten ympärillä, hiki valuu kädestä tuossa raskaassa työssä. Vähän kylmää ruokaa ja kuppi kuumaa kahvia, ei muuta. Jos onni on myötäinen, ja jos niin toimitetaan, että joku entinen kokkipoika tahi joku asevelvollinen, joka on palvellut kyökki-osastossa, on työmiesten joukossa, voi kuuma soppa silloin tällöin keskeyttää tuota yksitoikkoista ruokajärjestystä. Ja illan tullen viedään hevoset jonkun pilviä tavoittelevan kuusen alle, siellä seisovat ne taajassa niin, että lämmittävät toisiansa, ja saavat yöruokansa ja loimensa, kun miehet kömpivät kojuunsa nukkumaan.
Kolmella seinällä ja vesikatolla varustetussa kojussa makaavat tukkimiehet lavoilla, jalat kojun neljättä avonaista sivua kohti. Kojun ulkopuolella leimuaa tuli, joka palaa koko yön, osaksi petojen hätäämistä, osaksi miesten jalkojen lämpiminä pitämistä varten. Vesisateessa, leutoilmassa, kun lumipyry riehuu honkien oksissa, kun pakkanen on niin tuima, että pikkulinnut putoavat kuolleina oksiltansa, kun revontulet leimuavat, tähdet säkenöivät ja linnunradan miljoonat tähtiä kiiluvat, on tämä koju kaikki kaikessaan, mitä metsän ravakkaat pojat tarvitsevat, voidaksensa levätä päivän tallaamisesta kyynäränkorkuisessa lumessa ja monesta sadasta kirveeniskusta hongan kovaan puuhun.