Nyt kävi Veikkoliinille liian vaikeaksi. Kuinka rikkaita, kuinka onnellisia ne olivat nuo kaksi, mitä kaikkea he omasivatkin, jonka hän oli kadottanut jo kauan aikaa sitten.
Pikaisesti kääntyi hänen huomionsa pojan säihkyviin silmiin. Missä herran nimessä oli hän nähnyt nämä mustat silmät; sillä hän oli ne nähnyt. Ei, hän ei voinut kärsiä näitä tuskauttavia ajatuksia, hänen täytyi tehdä loppu niistä. Hän nousi pikaisesti. Tilhit, Elli ja huutolaispoika, jotka kaikki huomasivat hänet samalla kertaa, olivat nyt pakosalla ja pois näköpiiristä.
Ja Veikkoliini meni pois, huoaten jo helpommin, sahallensa katsomaan mitenkä työ joutui. Mutta ensikerran oli hän nyt välinpitämätön työstä. Hän näki, kuinka tuo suuri vesiratas liikkui eteenpäin, kuinka vesirattaan siivet väistyivät valkean vaahdon ja mustan veden tieltä, kuinka nuo pienet rattaat pantiin yhä kiivaampaan liikkeeseen ja surisivat ja lopottivat kuin nopeat, puhuvat kielet, ja joka pyörä kuiskasi hänelle: ensi vuonna me jauhamme sinulle kultaa, rahoja, paljon rahoja, Ja hän hymyili itseänsä, surumielisen hymyn, hän, joka seisoi täällä kuuntelemassa tätä aaltojen ja koneiden melua. Ensikerran monen ajan perästä oli perussävelenä hänen mielialassaan ja hänen ajatuksissaan toistakin, kuin ansio ja voitto.
Mitä minua tämä hyödyttää, minullahan ei ole ketään, jollenka kokoan, sanoi hän itseksensä. Yö tuli jo, kun hän alakuloisena vihdoinkin meni tupaan.
Hän astui kylmästä ja pimeästä lämpimään ja valoon, tervehti ja istuutui yksinään ja äänetönnä huoneen perälle akkunan viereen, syrjäisimpään nurkkaan. Kaikki muut, yksin Halli-koirakin, etsivät valoa ja liikkuivat suuressa huoneessa lähempänä tuli-sijaa, jossa iso mäntyvalkea räiski ja valaisi.
Katkera tunne valtasi Veikkoliinin; hän yksinään oli täällä vieraana. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hän ulkopuolella syyspimeässä ja katsoisi tänne sisään. Hänestä näytti niin valoisalta ja iloisalta siellä sisällä. Liedellä paloi iloinen tuli, joka selvästi valaisi Mariaa, Elliä, joka puoliääneen luki kirjaansa, ja poikia, jotka liehuvan päretulen valossa kiskoivat päreitä, Hänen muistinsa menneiden vuosien onnesta ja rakkaudesta, joille tunteille aika antoi uuden kiillon ja värin, valtasi hänet raivolla. Hän ikävöitsi sitä nuoruuden aikaa takaisin, joka oli ollut, sitä onnea, joka oli mennyt. Samanlainen onni houkutteli häntä juuri täällä sisässä jälleen, siinä lämpimässä valoisassa huoneessa ja kumminkin — hän seisoi ulkopuolella syksyisessä pimeässä.
Hän meni alakuloisena huoneeseensa, joka oli toisella puolella porstuata, kömpi tilallensa ja nukkui. Hänen unestansa tuli jatkoa hänen ajatuksillensa: hän luuli olevansa mahtava kuningas; edessään näki hän kuningattaren, joka oli puettu kuten piplian naiset pitkäliepeiseen hameeseen. Se oli Batseba. Hän seisoi valoisalla peräalalla ja käänti kasvonsa pois. Hän näki ne ainoastaan puoliskona, niinkuin hän äsken oli nähnyt Marian tulen luona uunin edessä. Hän kulki vitkalleen tietä myöten, joka oli vievinään sisään äärettömyyteen. Hän tahtoi seurata sitä, vaan niinkuin usein unissa, oli tämä nyt hänellekin mahdotonta, hän oli ikäänkuin juurtuneena maahan. Hän rukoili, hän tahtoi toiselle huomauttaa läsnäolonsa, mutta mikään ei auttanut. Eipäs ollakaan, kun jo Matti seisoi siellä kirveinensä hakkaamassa pilvienkorkuista honkaa, joka jyskien kaatui molempain päälle. Veikkoliini havahtui, märkänä hiestä, ja näki iloksensa aamun valon pilkistävän tummien, pitkien, juovukkaiden pilvien välistä.
IX.
Syksyn loppu läheni. Tilhi oli saapunut, hävittänyt pihlajan marjat ja mennyt takaisin erämaahan. Harakka oli palannut kesäiseltä huvimatkaltaan ja korppi ryöstöretkiltään. Kumpikin haki nyt, kun talvi oli tulemaisillaan, ihmisasuntojen läheisyyttä, samoin kuin köyhät nälkävuosina menevät kaupunkeihin. Varikset pitivät käräjöitä aumojen päällä ja miettivät, mitä pitäisi nyt tehdä, kun vesi jäätyi pellon vakoloissa, etanat olivat kuin jääpalaset, kastemadot piilountuivat maan sisään ja kaikki lyhteet olivat aumassa. Eräs vanha viisas varis, jonka päälaen höyhenet olivat harvenneet ja kaulahöyhenet olivat pörröllään, ja joka oli nähnyt mailmata, ratkaisi asian. Pari kertaa se vaakkahutti, kuin poika äänenmurroksen aikana; luultavasti kertoi hän, että muikkujen kalastus Pielisjärven rannoilla saatettiin pitää alkaneena. Sillä ei aikaakaan, niin läksivät kaikki varikset riemuvaakunnalla lentoon mennäkseen tuulen auttamina matkoihinsa, verkkaisesti, mutta varmasti lentäen lounasta kohti, järven toiselle rannalle.
Israel Veikkoliini seisoi sahassaan ja katseli luukusta seutua, pannen erinäistä huomiota varisten toimiin. Kun varisparvi näytti pieniltä mustilta pilkuilta ilmassa, kääntyi hän pois luukulta miettien: peijakkaan viisaita lintuja nuo varikset. Minun pitäisi tehdä samoin kuin ne, mennä tieheni.