"Koska Joab oli kaupungin edessä, asetti hän Urian siihen paikkaan, kussa mieshukka oli suurin. Ja Uria kaatui, ja David otti Batseban emännäksensä".
Tämä ilkeä kertomus vanhasta testamentista teki kummallisen
vaikutuksen Veikkoliiniin. Hänen sydämmensä alkoi ankarasti tykyttää.
Hänen ja Marian silmät kohtasivat toisensa, ja ällistyneenä kysäsi
Veikkoliini:
— Mitä tuossa luet, tyttö?
— Jumalan sanaa, vastasi Elli viattomasti ja luottavaisesti.
— Jumalan sanaa, niin, ompa tuokin Jumalan sanaa, ja päästäen kovan, ilkeän ivanaurun katsoi Veikkoliini Mariaan, joka, kuten hänestä näytti, kovasti punastui. Hän nousi nopeasti, pisti piippunsa saapasvarteen, jätti kahvinsa juomatta ja meni alas koskelle, jossa työskenneltiin aika vauhtia. Mutta siitä päivästä alkaen ei hän voinut unhottaa kuningas Davidin tekoa.
Sehän oli ihan niin, kuin jos Matti olisi ollut hänen palveluksessaan, ja hän itse olisi käskenyt häntä seisomaan alhaalla kallion partaalla koskessa juuri siinä, jossa osaksi jäiset tukit tanssien tulivat alas ruskeassa, jymisevässä suovedessä, ja niin luiskahtaisi Matti kerran, yhden ainoan kerran, tukkien väliin, kun hän pitäisi väylää selvänä, siellä — kuinka sitä nyt sanottiin? —"jossa mieshukka oli suurin", ja silloin, — mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, se oli liian houkutteleva. Ja kumminkin toiselta puolen, kun onnettomuus oli tapahtunut ilman hänen syyttään. Ah! hän tunsi sydämmensä laajenevan … tuntui ikäänkuin esirippu olisi nostettu hänen silmiensä edestä ja etäältä olisi näkynyt säteileviä kuvia. Ei auttanut taistella näitä mielikuvituksen ilvekuvia vastaan; ne tulivat uudestaan ja uudestaan, vaikka kuinkakin hän koetti niitä vastustaa.
Niin, hän huomasi nyt kummastuksekseen, että vaikka hän oli useita kertoja käynyt kirkonkylässä, ei hän ollenkaan, niinkuin hänen aikomuksensa alkujaan oli ollut, kysynyt sukulaisiansa eikä edes koettanutkaan ottaa selkoa pojastansa ja vaimostansa. Mikä syy tähän välinpitämättömyyteen? Lymyilikö hänen sydämmessään joku ennen tehty päätös, jotakin, joka aikanansa toteutuisi? Hän rupesi pelkäämään itseäänkin. Ei, pois tämmöiset unelmat, oliko hänellä aikaa ja varaa uneksia rakkautta ja perhettä? Hänellä, jolla juuri nyt oli niin paljon työtä, niin paljon rahoja liikkeessä, hänellä, jonka täytyi pitää silmällä koko liikkeensä, katsoa ettei mikään rengas hänen laskujensa pitkässä ketjussa heikontuisi tahi katkeaisi. Ei, hänellä ei saisi olla enempää kuin yksi rauta kerrassaan ahjossa. Tästä täytyi tulla loppu.
Eräänä päivänä, kun hän istui kosken partaalla työtä katselemassa, hautoen ajatuksiansa ja suunnitelmiansa, kuuli hän hyvin tutun piipittävän äänen päänsä päällä. Hän kääntyi ympäri ja näki, kuinka joukko pihlajia hänen vierellänsä oli tilhiparven ympäröimänä. Nämä pienet, ahmivaiset, koreahöyheniset eläimet olivat laskeutuneet punaisille marjoille. — Ahah, ovatko ne jo täällä, nyt on meillä talvi jo oven edessä.
Mutta hän tuli nähneeksi enemmän kuin nuo koreat, tyhmät linnut. Pihlajan alla seisoivat Elli ja Kaarlo, heillä oli juoksusolmu vavan nenässä; mutta nähtävästi vapa ei ylettynyt lintujen vangitsemiseen, vaikka kuinka ne molemmat nuorukaiset kurottautuivatkin. Nyt kuiskasivat he jotakin hiljaa toinen toisellensa, sitte otti poika Ellistä kiinni ja nosti hänet varovasti ylös. Nojautuen pihlajaan, kiipesi Elli pojan olkapäälle, ja nyt piti pyytämisen alkaa. Tuo hento, kivulloinen tyttö syvine, selittämättömine silmineen näytti itse pieneltä linnunpojalta, joka oli pudonnut pesästänsä isokasvuisen pojan käsiin.
Ja nuo silmät, ne eivät enää etsineet noita kirjavia lintuja, niitä vangitaksensa, ne pyrkivät suorastaan Kaarlon sydämmeen. Ja ne löysivätkin tien sinne. Kaarlo heitti vapansa ja unhotti koko pyynnin tytön tähden.