Melkein tunnotonna tuskasta hapuili hän tulta. Hän tapasi jotain kovaa, kylmää, kiiltävää, katsoi lähemmin sitä, ymmärtämättä ensin mitä se oli. Häntä värisytti, se oli Paulssonin revolveri.
— Oikein, sanoi hän, se tulee kuin kutsuttu.
Kuului muutamia napsauksia … laukaus, ja kauppahuone Blumen viimeinen edustaja oli mennyt tuntemattomiin.
XI.
Kun Veikkoliini oli lopettanut herra Emilin tapellien tarkastamisen, pakeni hän huoneesta. Hän pakeni itseänsä. Kunnia kuulua Blumen kauppahuoneeseen oli hänelle liian houkutteleva. Jos herra Emil olisi vielä kerran asettanut hänen eteensä tämän loistavan numerosarjakuvan, joka alkoi muutamalla pennillä kuutiojalalta ja loppui miljoonilla, komeilla kuvilla koreista arvopapereista paksuina tukkuina, kultaläjistä ja ennen kaikkea yrityksistä, suurista yrityksistä: tuhansittain työmiehiä pantaisiin liikkeelle pitkin koko Karjalan vesistöä, satoja hevosia ja höyrykoneita pakotettaisiin kuljettamaan tavaroita kauppahuoneen mahtavaan varastoon, joukottain ostajia ja turvatteja, liikeystäviä, asiamiehiä tulisi alituiseen tuomaan uusia tilauksia, toisi sterlinkipuntia, frangeja ja guldenia noihin tilaviin kassaholveihin — kuka tiesi, ehkä hän lopulta olisi antanut houkutella itsensä kauppahuoneeseen, ja se olisi ollut tyhmää, varsinkin, kuten hän nyt asian käsitti. Ja hänen käsityksensä oli varmaankin oikea, sen hän tunsi, sen hän tiesi. Sentähden tahtoi hän ennen paeta kuin huonosti vastustaa. Ei, herra Emil, ei! Oljet voivat kyllä olla pehmeitä, mutta niistä tulee kova vuode.
Veikkoliini luuli itse, sen loppupäätöksen jälkeen, jonka hän oli saanut herra Emilin laskuista, ja sen päätöksen jälkeen, jonka hän oli tehnyt, oppineensa enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän oli tullut tarkkanäköiseksi, oli oppinut tuntemaan itsensä. Hän luuli näköpiirinsä tästä hetkestä laajentuneen entistään paljoa laveammaksi.
Aamulla heräsi Veikkoliini aikaisemmin, kuin tavallisesti, juuri kun höyrylaiva vihelsi ensikerran. Kooten pikaisesti kapineensa hiipi hän kesäpäivän auringon valaiseman verannan ohi, tulpaanien ohi, jotka sadoittain loistivat, kuin veripisarat, tuolla mustalla mullalla, alas rantaan, tuolle pienelle höyryvenheelle. Peläten tulevansa huomatuksi ja että herra Emil tavoittaisi häntä, kiiruhti hän huomaamatta rantaan. Hän astui laivaan, ja nyt hengitti hän jo helpommin. Vasta sittenkuin propelli oli alkanut pyöriä, säikäyttäen salakat, jotka leikkivät auringonpaisteessa, tunsi hän itsensä varmaksi ja levolliseksi, ja mielihyvällä nautti hän nyt tuosta ihanasta kesä-ilmasta, sillä kesä oli tullut, lämpimänä ja toivorikkaana, äkillisesti, odottamatta, kerrassaan.
Aurinko lähetti valoansa sisäjärvien selille, niemille ja saarille. Leppä oli vielä ruskea, ikäänkuin pakkanen olisi polttanut sen lehdet. Haapa oli jo ennättänyt askeleen edemmäksi, sen lehdet välähtelivät kauneimmassa kullanpunaisessa värissä, ja koivun hiirenkorvat näyttivät matkan päähän hienosti vivahtavalta harsolta, joka verhosi lehdot ja metsäkielekkeet. Lahtiloissa rääkitti tavi, ja raskaana lenteli kuikka selkien yli hakiessaan alituisesti huutavien, alituisesti nälkäisten lokkien ja tiirojen hävityksiltä suojeltua soidinpaikkaa.
Veikkoliini, ollen ainoa matkustaja, heittäytyi pitkälleen eräälle laivankannella olevalle sohvalle ja katseli ajatuksissaan miettivänä ääretöntä sinistä taivasta. Tuo määrätön, tuo muodoton, ilman tukea silmälle, tämä taivaan avaruus ja kauneus tekivät häneen syvän vaikutuksen, hän tuli surumieliseksi. Oh, nuo kirotut numerot, niitä oli hän eilen laskenut tuntimäärin. Voitto tuntui olevan häntä niin lähellä, niin tiettyä, onni niin varma. Hän kuuli jo sen siipien suhinaa. Se oli hänen päällänsä, hänen ympärillänsä, hänen luonansa, ja juuri kuin hänen piti se tavoittaa, silloin se pakeni. Muutaman silmänräpäyksen oli hän luullut jättäneensä kauas taaksensa entisen halvan itsensä, olevansa kauppahuone Blumen jäsenenä, rikkaana ja riippumatonna. Ja kuitenkin, tämä viimeinen vuosi, minkälaista oli se ollut? joka päivä lupauksia, lupauksia, lupauksia, hämäriä unelmia onnellisuudesta, joka kangasti, ja joka päivä täytyi hänen kuitenkin antaa itsellensä se neuvo — odota. Oliko hänellä aikaa odottaa, hän, joka oli ennättänyt elämän keskipäivänhetkelle? Kuinka hän vihasikaan tuota sanaa: odota.
Tavallisella itsepäisyydellään ei hän huomannut, että hän jo kauan sitten oli saavuttanut rohkeimpienkin toiveittensa määrän, semmoisina kuin ne olivat olleet pari vuotta sitten. Hän ei huomannut tahi ei tahtonut huomata, että hän alati oli jännittänyt jousen kireemmälle ja alati asettanut määräpään kauemmaksi, pyytänyt enemmän ja enemmän. Sittenkuin hän oli pelastanut säästönsä Blumelta, olihan hänestä tullut kauneimpien metsien omaaja, hän oli saanut kumppanin ja rakentanut sahan, sahan, joka nyt jo tänä kevännä alottaisi tehdä työtä.