Kun illallinen vihdoinkin oli lopussa, kiiruhti hän huoneeseensa, mutta siellä oli talon naisväki vielä parhaillaan siivoamassa, vuoteita tekemässä ja lämmittämässä. Puoli-vimmoissaan juoksi hän ulos kevätyöhön ja käveli edestakaisin puistossa ja pihalla. Hän otti liivintaskusta erään pienen kotelon, jota hän hermostuneena aukaisi kerta toisensa perästä.
Ilma oli muuttunut, sumu ja kosteus oli poissa, tuo raaka kevättuuli oli lauhkea ja lämpöinen, taivas kirkas, kuu valaisi seutua. Koivu levitti tuoksuansa, koski pauhasi ja heitti pisaroita ympärillensä, jotka muodostivat liikkuvia, monivärisiä vesikaaria yli tuon valkoisen vaahdon. Ilma oli lieveä, pikkulinnut sirisivät silloin tällöin pesissänsä, ruisrääkkä antoi kuulla narskutustansa, luonto varustautui auringonpaisteiseen ja lämpimään päivään, juhlaan ja iloon.
Mutta niinkuin kirottu samoili herra Emil puutarhan käytävillä tuskallisesti odottaen, että hänen huoneensa tulisi kuntoon. Vihdoinkin, vihdoinkin katosivat valot tuolta ylhäältä, hän riemuitsi tuskissansa, riensi ylös, sytytti vapisevilla käsillä kynttilänsä, kiskoi auki soman, englantilaisen matkalaukkunsa ja etsi kaikista sen koloista ja säilyistä tuota huumaavaa myrkkyä, ikäänkuin hän olisi etsinyt sielunsa autuutta. Hän ei löytänyt sitä. Mahdotonta! Hän oli kuitenkin kätkenyt sen huolellisesti siihen. Hän malttoi äkisti mielensä, vaistomaisesti, voidaksensa ajatella, kuinka se oli hävinnyt, minnekä hän oli sen pannut, ja oliko hän sen matkalla kätkenyt. Jahah, nyt muisti hän sen, hän oli pannut sen matkalaukkuunsa. Hänen huulensa vetäyntyivät kankeaan suonenvedontapaiseen hymyyn, hän ikäänkuin havaitsi jotakin kiiltävää punaista, jota hän mielessään kuvaili edessänsä; hiki juoksi hänen otsastansa. Se lievensi hänen tuskansa ja taistelemalla saavutetulla levollisuudella, vakavuuden ja varmuuden tunteella meni hän alas konttoriin tuodaksensa sieltä matkalaukkunsa.
Pimeässä korridoorissa kuuli hän hiljaisen soinnukkaan äänen; "Emil, seisahdu, Emil minä pyydän", hän tunsi pehmeän pienoisen käden, mutta hän meni muissa ajatuksissa, toisessa teossa. Hän oli hurjimman halun painon alaisena. Törkeästi huutaen: "pois tieltä", meni hän eteenpäin rappuja myöten ja astui konttoriin. Hän ei edes huomannut nyyhkimisen ääntä, joka kuului rappusista.
Konttorissa oli pimeä, hän sytytti kynttilän, silloin näki hän erään paperin pöydällä, johonka oli jotakin kirjoitettu suurilla, jäykillä kirjaimilla. Hän haki ensiksi matkalaukkunsa ja aukaisi sen pikaisesti. Täällä, täällä sisässä se oli, tuo tuskallisesti etsitty, eräässä sievässä kristallipullossa. Taaskin vilahti värinläike hänen silmiensä edessä. Noh, nyt saattoi hän heittää pikaisen silmäyksen paperiin. Mitähän se mahtoi sisältää? Hän luki koneellisesti seuraavat sanat suomeksi:
"En koskaan yhdy kauppahuoneeseen.
"Israel Veikkoliini."
Herra Emil vavahti. Kristallipullo putosi kilisten muutamille rautanäytteille, jotka olivat laattialla, ja meni tuhanneksi muruksi.
Hämmästyneenä tuijotti hän laattiaan.
Nyt valtasi hänet raivo ja epätoivo. Yhdessä sekunnissa selvisi kaikki hänelle: että hän tuolla ulkona jälleen luotansa oli sysännyt pehmoisen, sievän käden, lämpöisen, rakastavan sydämmen; että Veikkoliini oli jättänyt hänet pulaan; että kauppahuone oli joutunut häviöön ja, mikä oli kauheinta kaikista, että pullo makasi särkyneenä, hänen jalkansa juuressa, levittäen hienoa karvasmantelin tuoksua ympärillensä.