— Minä tuon sisään vähän konjakkia ja vettä, sanoi hän, ja hieno hymy kohosi hänen omiin suupieliinsä mutta katosi samassa, Tämä oli jotakin niin tavatonta hänen katkerissa kasvoissaan ja muutti siihen määrään koko niiden mielenilmeen, että Veikkoliini havahtui humauksestansa ja heti jälleen tunsi seisovansa lujalla maalla.
— Me olemme aikoneet muuttaa firman nimen "Blume et Komp'ksi", sanoi herra Emil pitkäveteisesti ja katsoi tarkastaen Veikkoliiniin. Veikkoliini hymyili hiljaisen pidätetyn hymyn, kumartui syvään ales paperien yli salataksensa mielenliikutustansa, selaili niitä ja sanoi päättävästi:
— Minunhan kumminkin ensin pitää saada osa näistä asiakirjoista täällä.
— Kyllä, ne te saatte Paulssonin tahi hänen konttoriapulaisensa kanssa tutkia täällä konttorissa tänä iltana. Huomenna pitäisi minun saada teidän vastauksenne. Se on hyvä tarjous, jonka teille teen, siitä voitte olla vakuutettu. Ja herra Emil antoi Veikkoliinille johtavan katsauksen kaikkiin tapelleihin ja papereihin.
Nyt tuli Paulsson tuoden konjakkia ja vettä. Juotiin "saat täst", ja päätettiin, että sillä aikaa kuin Veikkoliini tutkii tapelleja, ne toiset kaksi menevät alas sahalle maksamaan työmiehille, sillä Blume oli tuonut rahoja mukanaan.
Veikkoliini jäi yksikseen huoneeseen. Hän tirkisteli varovasti kummastakin akkunasta, heittäytyi hillitönnä konttorituolille, ja antaen vapautta riemuitsevalle ilollensa, joka täytti hänen sydämmensä, päästi hän lyhyen röhänaurun. Hän levitti käsivartensa, huitoi niillä; hän tunsi ikäänkuin hän olisi vuosimääriä istunut vankeudessa ja nyt, nyt ensikerran äkisti saanut vapauden. Hän muisti kuinka hän kerran Viipurissa oli nähnyt erään vangitun mustalaisen päästettävän lääninvankilasta, kuinka tämä rajattomasta vapaudenilosta oli laskeutunut maahan, suudellut sitä ja vannonut, että hän ei koskaan enää, vaikka mitä rikosta hyvänsä tulisikin tekemään, elävänä antautuisi vangiksi.
Vapisevin käsin tarttui Veikkoliini papereihin ja hillitsi ilonsa, kuten olisi siinä ollut vaara. Hän muisti ne tuskalliset tunnit, jotka hän joku aika sitten oli viettänyt proomu Vellamon kastarissa, kun hän ensikerran sai kuulla kauppahuone Blumen rappiotilan; hän muisti kauheat päivät, pelvon ja toivon päivät, ja epäilyksen, ennättäisikö hän ostaa Matti Kiiskilän talon ja metsän, ennenkuin tuo odotettu mullistus tapahtuisi. Toista kertaa ei hän tahtonut tulla samaan tilaan, ja hän muuttui äkisti kovaksi kuin valurauta — hän karkoitti kaiken turhamielisyyden, kaikki tyhjät unelmat, kaiken laupeuden, kaikki; —ainoastaan hänen järkensä, hänen vaaran teroittama arvostelukykynsä, hänen peruuttamattomasti päättäväinen tahtonsa ratkaisisi tuon suuren kysymyksen: herrako — vai palvelija?
Hän tutki esillä olevia tapelleja tarkkaan, ajattelevaisesti. Kului tunti tunnilta — sitten kutsuttiin hän illalliselle.
Iltaruokaa syötäessä oli mieliala raskaana. Veikkoliini ei vielä tahtonut antaa ratkaisevaa vastausta asiasta. Rouvaa ei näkynyt, Paulsson ja Blume eivät tahtoneet puhua ruotsia, jota Veikkoliini huonosti ymmärsi, jott'eivät herättäisi hänessä epäluuloa, ja kun he puhuivat huonosti suomea, ei siinä tullut paljon puhutuksi.
Illallisen kestäessä muuttui Blume äkisti huomattavan levottomaksi. Hän tuskin saattoi pakottaa itseänsä istumaan hiljaa, hänen salainen paheensa alkoi häntä muistuttaa läsnäolostansa, noita veltostuneita piirteitä nytkäytti, huulet vapisivat silloin tällöin vavahtaen, silmäterät laajenivat, hän nähtävästi näki kaksia, sillä aika-ajoin tavoitti hän sivuin niitä esineitä, joita hän tahtoi ottaa.